Lue tai lataa artikkeli:
Tomperi: Onko yliopisto entisensä? (090212)
Huom. artikkelia tarkistettu ja päivitetty 9.2.2012.
Artikkelin lyhennelmä on ilmestynyt Suomen kasvatustieteellisen seuran Jäsentiedotteessa 2012.
***
Kommentit ovat tervetulleita kommenttiketjuun.
Julkinen keskustelu yliopistouudistuksesta on vaimennut, vaikka enemmistö henkilöstöistä onkin uudistukseen pettynyt, kuten Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton kysely osoitti. [1] Keskustelua tarvittaisiin kuitenkin juuri nyt vielä enemmän kuin lakikiistan aikaan. Parhaillaan on lausuntokierroksella vielä lakia merkittävämpi uudistus: yliopistojen uusi rahoitusmalli, jonka ehdotus Laadukas, kansainvälinen, profiloitunut ja vaikuttava yliopisto julkistettiin 21. marraskuuta. [2] Yliopistojen muutokseen vaikuttaa eniten juuri se, millaisin kriteerein valtio jatkossa jakaa rahoitusta.
Valtion budjetista katetaan lähes kaksi kolmasosaa yliopistojen toimintamenoista, vuonna 2011 n. 1,8 miljardia euroa. Rahoitus on opetus- ja kulttuuriministeriön tärkein ohjausinstrumentti, keino antaa keppiä ja porkkanaa. [3]
Yliopistojen rehtoraatti ja hallitus ovat uuden lain mukaisessa hallintomallissa aiempaa itsevaltaisempia suhteessa yliopistoyhteisöön. [4] Lain henki velvoittaa heitä toimimaan organisaation taloudellisen kokonaisedun puolesta, hieman yritysjohdon tapaan tehokkuutta tavoitellen ja toimintaa virtaviivaistaen. On selvää, että jokaisen yliopiston johto koettaa saada yliopistonsa ”profiloitumaan” niin, että OKM:n rahoitusmallin kriteereitä seurataan yliopiston taloudellisen menestyksen kannalta parhaalla tavalla.
Ehdotettu malli jakaa rahoituksen aiempaan tapaan kolmeen pääosioon: koulutukseen (41%) ja tutkimukseen (34%) sekä koulutus- ja tiedepoliittisten tavoitteiden osuuteen (25%). Nämä kolme säilyvät kokonaisrahoituksen osuuksina käytännössä samassa keskinäisessä suhteessa kuin aiemmin, mutta laskentaperusteet on laitettu uusiksi.
Koulutus
Koulutuksessa tehokkuuteen patistellaan esimerkiksi sillä, ettei rahoitus enää määräytyisi lainkaan opiskelijamäärän (ja aloituspaikkojen) perusteella, vaan ratkaisevaa olisi valmistuneiden tutkintojen ja suoritettujen opintopisteiden määrä. Opiskelijoiden kannustaminen ja piiskaaminen viidessä vuodessa maistereiksi (tai kolmessa kandeiksi) tulisi siis entisestään korostumaan yliopistojen arjessa.
Koulutuksen tuloksellisuusmittareissa suoritettujen ylempien tutkintojen merkitys olisi 15% kokonaisrahoituksesta, alempien korkeakoulututkintojen 9 %, ja vähintään 55 opintopistettä suorittavien opiskelijoiden määrä vaikuttaisi 11 % osuudella (josta 3 % laskettaisiin vuodesta 2015 alkaen nyt suunnitteilla olevan yliopistojen yhteisen opiskelijapalautejärjestelmän perusteella [5]). Muita laskentaperusteita koulutuksen rahoitusosuudessa olisivat avoimen yliopiston ja erillisten opintojen suoritetut opintopisteet (2 %), ulkomaalaisten yliopistossa suorittamat ylemmät korkeakoulututkinnot (1 %), yliopistosta lähtevä ja yliopistoon saapuva kansainvälinen opiskelijavaihto (2 %) ja yliopistosta valmistuneet työlliset (1 %).
Viimeisenä mainitun kriteerin on tietenkin tarkoitus ohjata yliopistoja suuntaamaan aloitus- ja koulutuspaikkoja aiempaa halukkaammin ennakoidun työvoimatarpeen mukaisesti. Työvoimatarpeen ennakointi on ollut aina aikaisemminkin mukana koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa, jossa arvioidaan koulutuspaikkojen uudelleensuuntaamisen tarpeita. Suoraan rahoitukseen vaikuttavaa kriteeriä siitä ei ole aiemmin yritetty luoda. Nyt kun näin aiotaan tehdä, on syytä myös ottaa vakavasti kriittinen keskustelu ennakoinnissa käytettyjen argumenttien, tietopohjan ja laskelmien pätevyydestä. [6]
Tiede- ja koulutuspoliittiset tavoitteet
Keppiä ja porkkanaa pyritään lisäämään myös siten, että tiede- ja koulutuspoliittisten tavoitteiden ”strateginen” osuus on nostettu 10 prosenttiin aiemmasta 6,25 prosentista. Tällä rahoituserällä yliopistoja palkitaan profiloitumisesta ja virtaviivaistumisesta ministeriön toiveiden suuntaisesti.
Tarkoituksena on kannustaa yliopistoja kehittämään ja keskittämään toimintojaan sen mukaisesti, mitä yliopistot ovat omiin strategioihinsa kirjanneet. Strategioita ei ole kuitenkaan tehty vapaasti yliopistojen toiveista lähtien, vaan opetusministeriö ohjasi strategiatyötä ja lopulliset strategiat on hyväksytty neuvotteluissa ministeriön kanssa. Strategiatyön keskeinen tavoite oli johdattaa yliopistoja luopumaan ministeriön näkökulmasta liiallisesta monialaisuudestaan ja ”rönsyistä” siten, että yliopistojen tuli valita itselleen painopistealueita, joille koulutusta ja tutkimusta erityisesti suunnataan. Strateginen rahoitus palkitsee siis yliopistoja sen mukaisesti, kuinka hyvin ne käytännössä toteuttavat strategioihinsa kirjattua profiloitumista ja keskittymistä painopistealueille. Tämä edellyttää luonnollisesti vastaavasti joistain toiminnoista ja koulutus- ja tutkimusaloista luopumista. [Yliopistojen strategioihin voi käydä tutustumassa kunkin yliopiston verkkosivuilla, ks. linkkejä lopussa viitteestä 7.]
Tutkimus ja julkaiseminen
Tutkimuksen mittareiksi rahoitusmalli esittää suoritetut tohtorintutkinnot (9 %), julkaisut (13%), kilpaillun tutkimusrahoituksen saannin (9 %), ulkomaalaisten suorittamat tohtorintutkinnot (1 %) ja ulkomaalaisen opetus- ja tutkimushenkilöstön määrän (2 %). Kansainvälistymisen mittareille laitetaan selvästi aiempaa enemmän painoa.
Yksi suurimmista muutoksista koskisi julkaisumäärien painoarvoa tutkimuksen laatua ja vaikuttavuutta arvioitaessa. Nykyisessä rahoitusmallissa julkaisujen painoarvot kokonaisuudessa ovat seuraavat: ulkomailla julkaistut 1,18125% ja muut tieteelliset julkaisut 0,50625%. Ehdotuksen mukaan vuodesta 2013 alkaen osuudet olisivat 10% ulkomailla julkaistuista ja 3% muista.
Julkaisumäärien vaikutus siis moninkertaistuisi. Toisekseen ulkomaisten julkaisujen arvostus painottuisi entisestään.
Tosin ehdotuksessa esitetään myös, että vuodesta 2015 eteenpäin ulkomainen/kotimainen -jaon korvaisivat Tieteellisten seurain valtuuskunnan koordinoiman, parhaillaan käynnissä olevan julkaisufoorumihankkeen määrittämät julkaisujen laatutasot. [8] Tällöin ulkomaisten referee-julkaisujen osuus korvautuisi julkaisufoorumin määrittämien 2 ja 3 tasojen julkaisuilla ja muiden tieteellisten julkaisujen sijaan käytettäisiin julkaisufoorumin tason 1 julkaisujen määrää. Muutos ei kuitenkaan ole suuri, sillä suomenkielisillä lehdillä ja aikakausjulkaisuilla ei ole tuossakaan jaossa pääsyä korkeampiin tasoluokituksiin. Kirjakustantajista on kuitenkin nostettu korkeammalle kakkostasolle neljä suomalaista: Gaudeamus, Suomalainen tiedeakatemia, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Vastapaino. [9]
Laskentamallissa vain määrä merkitsee: julkaisut lasketaan samanarvoisiksi niiden laajuudesta ja kirjoittajien luvusta riippumatta. Mikä tahansa ulkomainen referoitu julkaisu – esimerkiksi konferenssikokoelmassa ilmestyvä pieni artikkeli – olisi näin ollen yliopiston tuloksellisuuden mittarina yli kolme kertaa painavampi kuin suomeksi kirjoitettu tieteellinen monografia, siis kokonainen kirja. Kun lisäksi monilla aloilla julkaistaan etupäässä useiden tutkijoiden yhteisartikkeleita, päädytään asetelmaan, jossa vaikkapa kuuden kirjoittajan konferenssiartikkeli olisi monin verroin merkittävämpi tuotos yliopiston rahoitusta laskettaessa kuin yhden kirjoittajan monivuotinen työ monografiamuodossa.
Laadun korvaaminen määrällä tuottaakin usein juuri tällä tavoin vääristyviä mittareita, joilla on kiistatta jatkossa voimakasta vaikutusta tutkimustyön arviointiin ja kehittämiseen yliopistoissa. Lisäksi se asettaa julkaisukäytännöiltään, luonteeltaan ja yhteiskunnalliselta rooliltaan erilaiset tieteenalat eriarvoiseen asemaan.
Mallin eriarvoistavat vaikutukset
Ulkomaista ja vieraskielistä julkaisemista vahvasti suosiva rahoitusmalli soveltuu parhaiten niille aloille, joilla tutkimus on teknistä ja erikoistunutta sekä lähtökohtaisesti kansainvälistä. Esimerkiksi lääketieteessä ja luonnontieteissä kuhunkin erikoistuneeseen kohteeseen keskittyy rajattu määrä tutkimusryhmiä maailmassa. On selviö, että tutkimusryhmät pyrkivät raportoimaan tuloksistaan muutamissa tunnetuissa alansa julkaisuissa. Sama pätee formaaleihin ja teoreettisiin tieteisiin, samoin sellaiseenkin perinteikkääseen alaan kuin filosofia, jossa ei tutkita mitään erityispiirteisesti ”suomalaista”.
Toisin on etenkin niissä empiirisissä tutkimuksissa, joiden kohteina ovat esimerkiksi suomalainen kulttuuri, historia, kirjallisuus, koulutus, sosiaalipolitiikka, oikeusjärjestelmä ja monet muut yhteiskunnalliset instituutiot. Ensisijainen tieteellinen kohderyhmä löytyy usein kotimaasta. Näillä aloilla ei myöskään erikoistuta yhtä kapeisiin erityiskysymyksiin kuin luonnontieteissä. Tutkijan kehittymisen ja tutkimusten laadukkuuden kannalta harkittu monipuolisuus ja kyky seurata tieteenalan tapahtumia laaja-alaisesti on päinvastoin vahvuus.
Lisäksi tutkimukset ovat tietenkin aivan toisin kieleen sidottuja kuin luonnontieteissä. Eikä pelkästään kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksessa, vaan myös empiirisessä yhteiskuntatutkimuksessa, jossa haastattelut, kyselyt, dokumentit ja etnografisesti kerätyt aineistot ovat suomen- tai ruotsinkielisiä. Aineistojen kääntäminen toiselle kielelle, ennen kuin tuloksista voi raportoida, on aina vähintäänkin keinotekoista. Joidenkin tutkimuskohteiden parissa se on oikeastaan mahdotonta ilman, että kadotetaan tutkimuskohteen kannalta olennaisia merkityksiä.
Jos tutkimuksen ”impaktiarvoa” tutkaillaan pintaa syvemmältä, on todellisuudessa monilla näistä tutkimuskentistä kotimainen julkaiseminen ulkomaista vaikutuksellisempaa. Lisäksi monografian tai artikkelikokoelman saaminen läpi kotimaisella tiedekustantajalla on hyvin tavallisesti selvästi vaikeampaa kuin yksittäisen lehtiartikkelin julkaisu ulkomailla.
Ulkomailla julkaisemisen asettaminen ensisijaiseksi alaan katsomatta muistuttaakin toisinaan keisarista uusine vaatteineen. Suurimmilla tieteenaloilla on valtaisa määrä englanninkielisiä aikakausjulkaisuja ja vuosittaisia konferensseja. Päinvastoin kuin kuvitellaan, ei ole useinkaan kovin haasteellista saada niissä läpi artikkeleita ja esitelmiä. Samalla monet ulkomailla julkaistut tekstit jäävät ilman vaikuttavuutta, hyvin tavallisesti ne eivät kerää viittauksia, ja jotkut jäävät jopa kokonaan ilman lukijoita, joita kaikki kotimaiset julkaisut sentään saavuttavat.
Perimmiltään kohdataankin syviä eroja tutkimusalojen luonteessa. Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden taustatekijät eroavat suuresti luonnon- ja lääketieteistä. Niillä on erilainen historia, erilainen tiedon käytön ja soveltamisen arvo, eri tehtävä yhteiskunnassa ja hallinnossa, erilainen yhteys opetukseen eri oppiasteilla ja niin edelleen. [10]
Ainakin 1990-luvun alusta saakka on keskusteltu ulkomaista julkaisemista yhdenmukaisesti korostavan trendin ongelmista. Viime vuosina myös ministeriön edustajat ovat vihdoin tunnustaneet, että tieteenalojen erilaiset julkaisuprofiilit ja erilainen yhteiskuntasuhde pitäisi ottaa paremmin lukuun. On valitettavaa, että yliopistojen tärkeintä ohjausinstrumenttia luotaessa tämä ymmärrys loistaa poissaolollaan.
Ulkomaista julkaisemista yksinomaisesti suosiva kehitys on ollut jo pitkään käynnissä. Vielä kymmenisen vuotta sitten artikkeliväitöskirjoihin suhtauduttiin humanistis-yhteiskuntatieteellisissä yksiköissä toisinaan jopa torjuvasti tai ainakin epäillen. Nyt tuulen suunta on tiedossa ja niitä jopa suositellaan – juuri siksi, että ne tuovat määrällisesti paljon enemmän julkaisuarvoa yksiköille kuin monografia. Toisin sanoen useasta erillisestä artikkelista koostuva artikkeliväitöskirja on yhtä väitöskirjamonografiaa moninkertaisesti arvokkaampi julkaisu toiminnan tuloksellisuutta laskettaessa. Näin siitä huolimatta, että monissa tutkimusaiheissa laajempi julkaisukokonaisuus soveltuisi tutkimuksen raportoimiseen paljon paremmin.
Sama trendi on toki jo kauan näkynyt myös rekrytoinnissa. Humanistisissa ja yhteiskuntatieteissäkin on jo yksiköitä, joiden hakukilpailuissa otetaan huomioon enää ainoastaan hakijoiden ulkomaiset julkaisut. Samoin niiden painoarvo on korostunut rahoituspäätöksissä. Uusi rahoitusmalli ohjaisi entistä enemmän samaan suuntaan.
Edeltävien havaintojen ja huomautusten tarkoituksena ei ole suinkaan esittää, että ulkomainen julkaiseminen, englanninkielisyys ja kansainvälistyminen olisivat negatiivisia asioita. Myös kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä englanninkielinen tai muu vieraskielinen julkaiseminen kansainvälisillä foorumeilla on monille tutkijoille ja monissa tutkimusaiheissa luontevaa, tavoiteltua tai jopa välttämätöntä tutkimusaiheesta käytävän keskustelun kannalta. Tätä puolta asiasta ei ole mitenkään syytä vähätellä.
On kuitenkin tunnistettava ja tunnustettava, että joidenkin alojen tiettyjen tutkimusaiheiden parissa on joko ensisijaista tai vähintäänkin rinnasteista merkitystä kotimaisella julkaisemisella ennen ulkomaisia foorumeita ja kieliä. Tällä hetkellä juuri tämä ymmärrys näyttää olevan katoamassa kun kansainvälinen julkaiseminen asetetaan yksiviivaisesti etusijalle. Malli on alun perin lähtöisin luonnontieteellisen tutkimuksen historiasta. Nyt kaikkia tieteitä ja tutkimusaloja arvioidaan yhä selvemmin luonnontieteitä jäljittelevän mallin mukaisesti.
Akateeminen kysymys -kirjassa julkaistussa yliopistouudistuksen koulutuspoliittisessa analyysissa muistutan, että on tärkeää tutkailla uudistuksen merkitystä eri yliopistollisten alojen kannalta. Tiivistän näkökulmia seuraavasti:
”Jo uudistuksen kriitikoiden jakaantuminen epätasaisesti eri tieteenaloille osoittaa, etta huolta kannetaan eriarvoistavista vaikutuksista. Esimerkiksi kotimaisen kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimus ovat potentiaalisia häviäjiä monella tasolla: koulutustarvearvioinnissa, kilpaillun ulkomaisen rahoituksen hankinnassa, sopimussuhteisen R&D-yritysrahoituksen saannissa, houkuttelevuudessaan toimia yliopiston johdon näkökulmasta ulkoisen imagon ja lahjoitusvarojen kannalta osuvana painopistealana, kansainvälistymisessä ja englanninkielisen tutkimusjulkaisemisen mielekkyydessä ja määrässä. Erityistä pontta huoli saa siitä, että hyvä tai huono kehitys voi olla vahvasti kumuloituvaa. Tuloksellisuuden ja laadun arvioinnin kriteerit sekä strateginen rahoitus suuntaavat lisäresursseja aloille, jotka jo entuudestaan kykenevät hankkimaan muita enemmän ulkoista, yrityslähtoista tai kilpailtua rahoitusta ja jotka menestyvät kansainvälisen tutkimuskilpailun indikaattoreilla mitattuna. […]
Minkään tieteenalan näkökulmasta yliopistojen tutkimusrahoitukseen kokonaisuudessaan suunnattu lisäpanostus ei ole suoranaisesti kielteistä. Ratkaiseva ero aiempaan nähden seuraa kuitenkin nykyisestä rakenteellisen kehittämisen pakosta. Tähän saakka rahoitus on lisääntynyt tietyillä aloilla massiivisesti toisia enemmän, muttei silti muiden tappioksi. Tästä eteenpäin strateginen muutos ja painoalueisiin keskittyminen tuottavat kuitenkin perusrahoituksen siirtoja joiltain yksiköilta ja aloilta toisten hyväksi. Tästä periaatteesta on tehty yksi yliopistouudistuksen johtolangoista, joten riippumatta yliopistojen tahdosta puolustaa
kaikkia nykyisiä toimintojaan, yksiköitaan ja koulutusalojaan, voi pitää odotettavana, että valtio ei ohjauspolitiikassaan tyydy tähän. Toisin sanoen: yliopistouudistus tuo mukanaan voittajia ja häviäjiä. Näiden jako on vahvasti myos arvovalinta, joten on ymmärrettävää ja oikeutettua, että potentiaaliset häviäjät kritisoivat jaottelun kriteereitä.”
(”Yliopistolaki taustoineen. Koulutuspoliittinen tarkastelu”, Akateeminen kysymys? Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta, 186–187.)
Suurin vaara yliopistouudistuksessa tuskin onkaan se monesti maalattu uhka, että yliopistot alistettaisiin suoraan elinkeinoelämän palvelukseen. Todellinen riski on sen sijaan yliopistollisen toiminnan moninaisuuden kaventuminen, jos tieteenalojen ja tutkimuskohteiden omaleimaisuutta ei oteta huomioon. Juuri tämä riski on rahoitusuudistuksen ytimessä.
Humanistis-kulttuuristen, kasvatuksellisten ja yhteiskunnallisten alojen kannattaisi jo viimein herätä puolustamaan myös omia erityispiirteitään. Panoksena on näiden alojen yhteiskunnallinen ja sivistyksellinen arvo ja anti.
Tuukka Tomperi
(Tutkija, Nuorisotutkimusverkosto & Tampereen yliopisto)
[Teksti on julkaistu myös Filosofia.fi-portaalissa.]
Viitteet
[1] Ks. Acatiimi 1/2011: http://www.acatiimi.fi/1_2011/01_11_05.php
[2] Laadukas, kansainvälinen, profiloitunut ja vaikuttava yliopisto – ehdotus yliopistojen rahoitusmalliksi vuodesta 2013 alkaen ministeriön sivuilla: http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2011/yliopistot.html?lang=fi
[3] Nykyisen rahoitusmallin määrittävä laki ja opetusministeriön asetus löytyvät sivulta: http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/koulutuspolitiikka/Hankkeet/Yliopistolaitoksen_uudistaminen/
[4] Yliopistojen ja ministeriön väliset nykyiset tulossopimukset sekä ministeriön antamat palautteet: http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/yliopistojen_tulossopimukset/?lang=fi
[5] Ks. Rehtorien neuvoston ja Suomen Ylioppilaskuntien liiton YOPALA-hankkeen esiselvitys: http://www.helsinki.fi/halvi/srno/lausunnot_ja_kannanotot/yopalaseminaari280110/YOPALARAPORTTI_010210.pdf
[6] Ks. Acatiimi 7/2011, Petri Koikkalaisen artikkeli työvoimatarpeen ennakkoinnin ongelmallisuudesta yliopistollisilla aloilla: http://www.acatiimi.fi/7_2011/07_11_08.php
[7] Yliopistojen strategioihin voi tutustua yliopistojen verkkosivuilla. Tässä muutamia suoria linkkejä:
Aalto-yliopiston strategia: http://www.aalto.fi/fi/about/strategy/
Helsingin yliopiston strategia: http://www.helsinki.fi/strategia/index.html
Itä-Suomen yliopiston strategia: http://www.uef.fi/uef/strategia
Lapin yliopiston strategia: http://www.ulapland.fi/Suomeksi/Tietoa_yliopistosta/Strategia.iw3
Tampereen yliopiston strategia: http://www.uta.fi/esittely/strategia/index.html
Turun yliopiston strategia: http://www.utu.fi/faktat/strategia/
Åbo Akademis strategi: http://www.abo.fi/public/strategi_20102019
[8] Julkaisufoorumi-hankkeen verkkosivut: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/
[9] Ks. luokittelulistaukset: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/kanavaluettelot.html
[10] Ks. Kasvatus-lehden numerossa 4/2011 Juhani Tähtisen & Risto Ikosen, Juha Hakalan, Olli Löytyn ja Pauli Siljanderin erinomaiset artikkelit, joissa monipuolisesti taustoitetaan, tarkastellaan ja keskustelutetaan nykyistä julkaisupolitiikkaa. (Lehden sisällysluettelo ja pääkirjoitus verkossa: http://ktl.jyu.fi/img/portal/21213/Kasvatus_4-2011.pdf?cs=1317708311)
Sivuille päivitetty mediassa ilmestyneitä arvioita ja muita kirjoituksia kirjasta. Ks. Mediakommentteja, arvioita ja keskustelua.
akateeminen kysymys?
yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta
(toim. tuukka tomperi)
Ks. kirja Vastapainon sivuilla.
SISÄLLYS
Tuukka Tomperi: Akateemisia kysymyksiä esipuheen muodossa
I TUNNELMAKUVIA
Antti Salminen: Fragmentteja murroksesta
Suvi Ronkainen: Universitas 2010 -juhla: Kuohuviinistä (auto)etnografiaa
II KOKEMUKSIA, POLKUJA JA SATTUMIA
Heikki Patomäki: Yliopisto konkreettisena utopiana: kokemuksia Turusta Nottinghamiin ja Helsingistä Melbourneen
Emilia Palonen: Yliopistouudistus periferiassa
Jussi Pakkasvirta: Kun Universitatis muuttui projektiksi
Juha Suoranta: Alamaisten elämää
III VANHA JA UUSI YLIOPISTO
Oili-Helena Ylijoki: Yliopiston lumo
Päivi Naskali: Uusi häpeän yliopisto
Leena Koski: Yliopiston sisäisen järjestyksen muutos
Jussi Vähämäki: Tietopaja
Matti Vesa Volanen: Yliopisto 3.0
IV LAKI LÄHIKUVASSA
Tuukka Tomperi: Yliopistolaki taustoineen. Koulutuspoliittinen tarkastelu
Martina Reuter: Haave strategisesta ohjauksesta
Thomas Wallgren: Yliopiston autonomian kaventaminen
V LOPUKSI: NIIN SE KÄY
Petri Koikkalainen: Yliopistouudistus poliittisen tahdon ilmentymänä
Symposio / Julkistamistilaisuus 26.11.
Kasvatustieteen päivillä
AKATEEMINEN KYSYMYS?
Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta
Torstai 26.11. klo 18.00–19.00
Tampereen yliopisto, Päärakennus ls. A2b
Kustannusosuuskunta Vastapaino julkistaa kirjan Akateeminen kysymys? Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta (toim. Tuukka Tomperi).
Tilaisuudessa kirjaa kommentoi professori Teivo Teivainen (HY).
Mukana vapaassa keskustelussa kirjan kirjoittajia.
Tilaisuus on kaikille avoin ja keskusteluun kannustetaan.
Tervetuloa!
Kirjan esittely
Mikä on yliopiston tehtävä? Kehitellä ”osaamislähtöisiä kilpailuetuja” yrityksille? Täsmäkouluttaa akateemisia ammattilaisia suhdanteiden mukaan muuttuviin tarpeisiin? Uuden yliopistolain taustoja tutkailtaessa tältä näyttää.
Keväällä 2009 uudesta yliopistolaista kamppailtiin näkyvästi. Kritiikin aktiiveja olivat opiskelijat, jotka kokoontuivat protestoimaan ja omaksuivat kekseliäitä vastarinnan keinoja. Henkilökunta pysytteli enimmäkseen passiivisena, vaikka kiistellyt aiheet koskettavat henkilökunnan työoloja, -ehtoja ja tulevaisuutta vielä enemmän kuin opiskelijoiden asemaa.
Uudistuksen ristiriitainen vastaanotto kertoo railoista yliopistojen sisällä. Innovaatio-ajattelulle ja kaupalliselle tutkimus- ja kehitystyölle ei monien näkökulmasta ole realistisia vaihtoehtoja kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa. Toiset vastustavat tutkimuksen ja opetuksen yhteiskunnallisen arvon katsomista näin lyhytnäköisesti ja kapeasti.
Tutkimus ja korkeakoulutus eivät ole irrallisia saarekkeita taloudellisten voimien ja uusliberalismin hengen ohjailemassa ajassa. ”Tehostaminen” ja ”kehittäminen” ovat tuttua puuhaa koko yhteiskunnassa: työelämässä, koululaitoksessa, terveyden- ja vanhustenhuollossa. Kenen hyödyksi ja miten sitä tehdään? Millaista elämää tavoittelemme ja millaisia yhteiskunnallisia, teknisiä ja ekologisia ratkaisuja se edellyttää? Tarvitaanko yliopistoja yhä yhteiskunnan kriittiseen itsearviointiin ja kulttuurin luovaan uudistamiseen?
Yliopistojen tulevaisuus ei ole vain akateeminen kysymys. Se koskettaa perustavalla tavalla yhteiskunnan ja kulttuurin suuntaa. Miksi yliopistolakia vastustettiin? Miksi yliopistojen tulevaisuudella on merkitystä koko yhteiskunnalle? Ajankohtaisessa keskustelukirjassa tutkijat kirjoittavat aiheesta niin kokemustensa kuin tutkimustensakin kautta.
akateeminen kysymys? 