Rahoitusmalli ratkaisee yliopistojen suunnan

Julkinen keskustelu yliopistouudistuksesta on vaimennut, vaikka enemmistö henkilöstöistä onkin uudistukseen pettynyt, kuten Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton kysely osoitti. [1] Keskustelua tarvittaisiin kuitenkin juuri nyt vielä enemmän kuin lakikiistan aikaan. Parhaillaan on lausuntokierroksella vielä lakia merkittävämpi uudistus: yliopistojen uusi rahoitusmalli, jonka ehdotus Laadukas, kansainvälinen, profiloitunut ja vaikuttava yliopisto julkistettiin 21. marraskuuta. [2] Yliopistojen muutokseen vaikuttaa eniten juuri se, millaisin kriteerein valtio jatkossa jakaa rahoitusta.

Valtion budjetista katetaan lähes kaksi kolmasosaa yliopistojen toimintamenoista, vuonna 2011 n. 1,8 miljardia euroa. Rahoitus on opetus- ja kulttuuriministeriön tärkein ohjausinstrumentti, keino antaa keppiä ja porkkanaa. [3]

Yliopistojen rehtoraatti ja hallitus ovat uuden lain mukaisessa hallintomallissa aiempaa itsevaltaisempia suhteessa yliopistoyhteisöön. [4] Lain henki velvoittaa heitä toimimaan organisaation taloudellisen kokonaisedun puolesta, hieman yritysjohdon tapaan tehokkuutta tavoitellen ja toimintaa virtaviivaistaen. On selvää, että jokaisen yliopiston johto koettaa saada yliopistonsa ”profiloitumaan” niin, että OKM:n rahoitusmallin kriteereitä seurataan yliopiston taloudellisen menestyksen kannalta parhaalla tavalla.

Ehdotettu malli jakaa rahoituksen aiempaan tapaan kolmeen pääosioon: koulutukseen (41%) ja tutkimukseen (34%) sekä koulutus- ja tiedepoliittisten tavoitteiden osuuteen (25%). Nämä kolme säilyvät kokonaisrahoituksen osuuksina käytännössä samassa keskinäisessä suhteessa kuin aiemmin, mutta laskentaperusteet on laitettu uusiksi.

 

Koulutus

Koulutuksessa tehokkuuteen patistellaan esimerkiksi sillä, ettei rahoitus enää määräytyisi lainkaan opiskelijamäärän (ja aloituspaikkojen) perusteella, vaan ratkaisevaa olisi valmistuneiden tutkintojen ja suoritettujen opintopisteiden määrä. Opiskelijoiden kannustaminen ja piiskaaminen viidessä vuodessa maistereiksi (tai kolmessa kandeiksi) tulisi siis entisestään korostumaan yliopistojen arjessa.

Koulutuksen tuloksellisuusmittareissa suoritettujen ylempien tutkintojen merkitys olisi 15% kokonaisrahoituksesta, alempien korkeakoulututkintojen 9 %, ja vähintään 55 opintopistettä suorittavien opiskelijoiden määrä vaikuttaisi 11 % osuudella (josta 3 % laskettaisiin vuodesta 2015 alkaen nyt suunnitteilla olevan yliopistojen yhteisen opiskelijapalautejärjestelmän perusteella [5]). Muita laskentaperusteita koulutuksen rahoitusosuudessa olisivat avoimen yliopiston ja erillisten opintojen suoritetut opintopisteet (2 %), ulkomaalaisten yliopistossa suorittamat ylemmät korkeakoulututkinnot (1 %), yliopistosta lähtevä ja yliopistoon saapuva kansainvälinen opiskelijavaihto (2 %) ja yliopistosta valmistuneet työlliset (1 %).

Viimeisenä mainitun kriteerin on tietenkin tarkoitus ohjata yliopistoja suuntaamaan aloitus- ja koulutuspaikkoja aiempaa halukkaammin ennakoidun työvoimatarpeen mukaisesti. Työvoimatarpeen ennakointi on ollut aina aikaisemminkin mukana koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa, jossa arvioidaan koulutuspaikkojen uudelleensuuntaamisen tarpeita. Suoraan rahoitukseen vaikuttavaa kriteeriä siitä ei ole aiemmin yritetty luoda. Nyt kun näin aiotaan tehdä, on syytä myös ottaa vakavasti kriittinen keskustelu ennakoinnissa käytettyjen argumenttien, tietopohjan ja laskelmien pätevyydestä. [6]

 

Tiede- ja koulutuspoliittiset tavoitteet

Keppiä ja porkkanaa pyritään lisäämään myös siten, että tiede- ja koulutuspoliittisten tavoitteiden ”strateginen” osuus on nostettu 10 prosenttiin aiemmasta 6,25 prosentista. Tällä rahoituserällä yliopistoja palkitaan profiloitumisesta ja virtaviivaistumisesta ministeriön toiveiden suuntaisesti.

Tarkoituksena on kannustaa yliopistoja kehittämään ja keskittämään toimintojaan sen mukaisesti, mitä yliopistot ovat omiin strategioihinsa kirjanneet. Strategioita ei ole kuitenkaan tehty vapaasti yliopistojen toiveista lähtien, vaan opetusministeriö ohjasi strategiatyötä ja lopulliset strategiat on hyväksytty neuvotteluissa ministeriön kanssa. Strategiatyön keskeinen tavoite oli johdattaa yliopistoja luopumaan ministeriön näkökulmasta liiallisesta monialaisuudestaan ja ”rönsyistä” siten, että yliopistojen tuli valita itselleen painopistealueita, joille koulutusta ja tutkimusta erityisesti suunnataan. Strateginen rahoitus palkitsee siis yliopistoja sen mukaisesti, kuinka hyvin ne käytännössä toteuttavat strategioihinsa kirjattua profiloitumista ja keskittymistä painopistealueille. Tämä edellyttää luonnollisesti vastaavasti joistain toiminnoista ja koulutus- ja tutkimusaloista luopumista. [Yliopistojen strategioihin voi käydä tutustumassa kunkin yliopiston verkkosivuilla, ks. linkkejä lopussa viitteestä 7.]

 

Tutkimus ja julkaiseminen

Tutkimuksen mittareiksi rahoitusmalli esittää suoritetut tohtorintutkinnot (9 %), julkaisut (13%), kilpaillun tutkimusrahoituksen saannin (9 %), ulkomaalaisten suorittamat tohtorintutkinnot (1 %) ja ulkomaalaisen opetus- ja tutkimushenkilöstön määrän (2 %). Kansainvälistymisen mittareille laitetaan selvästi aiempaa enemmän painoa.

Yksi suurimmista muutoksista koskisi julkaisumäärien painoarvoa tutkimuksen laatua ja vaikuttavuutta arvioitaessa. Nykyisessä rahoitusmallissa julkaisujen painoarvot kokonaisuudessa ovat seuraavat: ulkomailla julkaistut 1,18125% ja muut tieteelliset julkaisut 0,50625%. Ehdotuksen mukaan vuodesta 2013 alkaen osuudet olisivat 10% ulkomailla julkaistuista ja 3% muista.

Julkaisumäärien vaikutus siis moninkertaistuisi. Toisekseen ulkomaisten julkaisujen arvostus painottuisi entisestään.

Tosin ehdotuksessa esitetään myös, että vuodesta 2015 eteenpäin ulkomainen/kotimainen -jaon korvaisivat Tieteellisten seurain valtuuskunnan koordinoiman, parhaillaan käynnissä olevan julkaisufoorumihankkeen määrittämät julkaisujen laatutasot. [8] Tällöin ulkomaisten referee-julkaisujen osuus korvautuisi julkaisufoorumin määrittämien 2 ja 3 tasojen julkaisuilla ja muiden tieteellisten julkaisujen sijaan käytettäisiin julkaisufoorumin tason 1 julkaisujen määrää. Muutos ei kuitenkaan ole suuri, sillä suomenkielisillä lehdillä ja aikakausjulkaisuilla ei ole tuossakaan jaossa pääsyä korkeampiin tasoluokituksiin. Kirjakustantajista on kuitenkin nostettu korkeammalle kakkostasolle neljä suomalaista: Gaudeamus, Suomalainen tiedeakatemia, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Vastapaino. [9]

Laskentamallissa vain määrä merkitsee: julkaisut lasketaan samanarvoisiksi niiden laajuudesta ja kirjoittajien luvusta riippumatta. Mikä tahansa ulkomainen referoitu julkaisu – esimerkiksi konferenssikokoelmassa ilmestyvä pieni artikkeli – olisi näin ollen yliopiston tuloksellisuuden mittarina yli kolme kertaa painavampi kuin suomeksi kirjoitettu tieteellinen monografia, siis kokonainen kirja. Kun lisäksi monilla aloilla julkaistaan etupäässä useiden tutkijoiden yhteisartikkeleita, päädytään asetelmaan, jossa vaikkapa kuuden kirjoittajan konferenssiartikkeli olisi monin verroin merkittävämpi tuotos yliopiston rahoitusta laskettaessa kuin yhden kirjoittajan monivuotinen työ monografiamuodossa.

Laadun korvaaminen määrällä tuottaakin usein juuri tällä tavoin vääristyviä mittareita, joilla on kiistatta jatkossa voimakasta vaikutusta tutkimustyön arviointiin ja kehittämiseen yliopistoissa. Lisäksi se asettaa julkaisukäytännöiltään, luonteeltaan ja yhteiskunnalliselta rooliltaan erilaiset tieteenalat eriarvoiseen asemaan.

 

Mallin eriarvoistavat vaikutukset

Ulkomaista ja vieraskielistä julkaisemista vahvasti suosiva rahoitusmalli soveltuu parhaiten niille aloille, joilla tutkimus on teknistä ja erikoistunutta sekä lähtökohtaisesti kansainvälistä. Esimerkiksi lääketieteessä ja luonnontieteissä kuhunkin erikoistuneeseen kohteeseen keskittyy rajattu määrä tutkimusryhmiä maailmassa. On selviö, että tutkimusryhmät pyrkivät raportoimaan tuloksistaan muutamissa tunnetuissa alansa julkaisuissa. Sama pätee formaaleihin ja teoreettisiin tieteisiin, samoin sellaiseenkin perinteikkääseen alaan kuin filosofia, jossa ei tutkita mitään erityispiirteisesti ”suomalaista”.

Toisin on etenkin niissä empiirisissä tutkimuksissa, joiden kohteina ovat esimerkiksi suomalainen kulttuuri, historia, kirjallisuus, koulutus, sosiaalipolitiikka, oikeusjärjestelmä ja monet muut yhteiskunnalliset instituutiot. Ensisijainen tieteellinen kohderyhmä löytyy usein kotimaasta. Näillä aloilla ei myöskään erikoistuta yhtä kapeisiin erityiskysymyksiin kuin luonnontieteissä. Tutkijan kehittymisen ja tutkimusten laadukkuuden kannalta harkittu monipuolisuus ja kyky seurata tieteenalan tapahtumia laaja-alaisesti on päinvastoin vahvuus.

Lisäksi tutkimukset ovat tietenkin aivan toisin kieleen sidottuja kuin luonnontieteissä. Eikä pelkästään kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksessa, vaan myös empiirisessä yhteiskuntatutkimuksessa, jossa haastattelut, kyselyt, dokumentit ja etnografisesti kerätyt aineistot ovat suomen- tai ruotsinkielisiä. Aineistojen kääntäminen toiselle kielelle, ennen kuin tuloksista voi raportoida, on aina vähintäänkin keinotekoista. Joidenkin tutkimuskohteiden parissa se on oikeastaan mahdotonta ilman, että kadotetaan tutkimuskohteen kannalta olennaisia merkityksiä.

Jos tutkimuksen ”impaktiarvoa” tutkaillaan pintaa syvemmältä, on todellisuudessa monilla näistä tutkimuskentistä kotimainen julkaiseminen ulkomaista vaikutuksellisempaa. Lisäksi monografian tai artikkelikokoelman saaminen läpi kotimaisella tiedekustantajalla on hyvin tavallisesti selvästi vaikeampaa kuin yksittäisen lehtiartikkelin julkaisu ulkomailla.

Ulkomailla julkaisemisen asettaminen ensisijaiseksi alaan katsomatta muistuttaakin toisinaan keisarista uusine vaatteineen. Suurimmilla tieteenaloilla on valtaisa määrä englanninkielisiä aikakausjulkaisuja ja vuosittaisia konferensseja. Päinvastoin kuin kuvitellaan, ei ole useinkaan kovin haasteellista saada niissä läpi artikkeleita ja esitelmiä. Samalla monet ulkomailla julkaistut tekstit jäävät ilman vaikuttavuutta, hyvin tavallisesti ne eivät kerää viittauksia, ja jotkut jäävät jopa kokonaan ilman lukijoita, joita kaikki kotimaiset julkaisut sentään saavuttavat.

Perimmiltään kohdataankin syviä eroja tutkimusalojen luonteessa. Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden taustatekijät eroavat suuresti luonnon- ja lääketieteistä. Niillä on erilainen historia, erilainen tiedon käytön ja soveltamisen arvo, eri tehtävä yhteiskunnassa ja hallinnossa, erilainen yhteys opetukseen eri oppiasteilla ja niin edelleen. [10]

Ainakin 1990-luvun alusta saakka on keskusteltu ulkomaista julkaisemista yhdenmukaisesti korostavan trendin ongelmista. Viime vuosina myös ministeriön edustajat ovat vihdoin tunnustaneet, että tieteenalojen erilaiset julkaisuprofiilit ja erilainen yhteiskuntasuhde pitäisi ottaa paremmin lukuun. On valitettavaa, että yliopistojen tärkeintä ohjausinstrumenttia luotaessa tämä ymmärrys loistaa poissaolollaan.

Ulkomaista julkaisemista yksinomaisesti suosiva kehitys on ollut jo pitkään käynnissä. Vielä kymmenisen vuotta sitten artikkeliväitöskirjoihin suhtauduttiin humanistis-yhteiskuntatieteellisissä yksiköissä toisinaan jopa torjuvasti tai ainakin epäillen. Nyt tuulen suunta on tiedossa ja niitä jopa suositellaan – juuri siksi, että ne tuovat määrällisesti paljon enemmän julkaisuarvoa yksiköille kuin monografia. Toisin sanoen useasta erillisestä artikkelista koostuva artikkeliväitöskirja on yhtä väitöskirjamonografiaa moninkertaisesti arvokkaampi julkaisu toiminnan tuloksellisuutta laskettaessa. Näin siitä huolimatta, että monissa tutkimusaiheissa laajempi julkaisukokonaisuus soveltuisi tutkimuksen raportoimiseen paljon paremmin.

Sama trendi on toki jo kauan näkynyt myös rekrytoinnissa. Humanistisissa ja yhteiskuntatieteissäkin on jo yksiköitä, joiden hakukilpailuissa otetaan huomioon enää ainoastaan hakijoiden ulkomaiset julkaisut. Samoin niiden painoarvo on korostunut rahoituspäätöksissä. Uusi rahoitusmalli ohjaisi entistä enemmän samaan suuntaan.

Edeltävien havaintojen ja huomautusten tarkoituksena ei ole suinkaan esittää, että ulkomainen julkaiseminen, englanninkielisyys ja kansainvälistyminen olisivat negatiivisia asioita. Myös kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä englanninkielinen tai muu vieraskielinen julkaiseminen kansainvälisillä foorumeilla on monille tutkijoille ja monissa tutkimusaiheissa luontevaa, tavoiteltua tai jopa välttämätöntä tutkimusaiheesta käytävän keskustelun kannalta. Tätä puolta asiasta ei ole mitenkään syytä vähätellä.

On kuitenkin tunnistettava ja tunnustettava, että joidenkin alojen tiettyjen tutkimusaiheiden parissa on joko ensisijaista tai vähintäänkin rinnasteista merkitystä kotimaisella julkaisemisella ennen ulkomaisia foorumeita ja kieliä. Tällä hetkellä juuri tämä ymmärrys näyttää olevan katoamassa kun kansainvälinen julkaiseminen asetetaan yksiviivaisesti etusijalle. Malli on alun perin lähtöisin luonnontieteellisen tutkimuksen historiasta. Nyt kaikkia tieteitä ja tutkimusaloja arvioidaan yhä selvemmin luonnontieteitä jäljittelevän mallin mukaisesti.

Akateeminen kysymys -kirjassa julkaistussa yliopistouudistuksen koulutuspoliittisessa analyysissa muistutan, että on tärkeää tutkailla uudistuksen merkitystä eri yliopistollisten alojen kannalta. Tiivistän näkökulmia seuraavasti:

”Jo uudistuksen kriitikoiden jakaantuminen epätasaisesti eri tieteenaloille osoittaa, etta huolta kannetaan eriarvoistavista vaikutuksista. Esimerkiksi kotimaisen kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimus ovat potentiaalisia häviäjiä monella tasolla: koulutustarvearvioinnissa, kilpaillun ulkomaisen rahoituksen hankinnassa, sopimussuhteisen R&D-yritysrahoituksen saannissa, houkuttelevuudessaan toimia yliopiston johdon näkökulmasta ulkoisen imagon ja lahjoitusvarojen kannalta osuvana painopistealana, kansainvälistymisessä ja englanninkielisen tutkimusjulkaisemisen mielekkyydessä ja määrässä. Erityistä pontta huoli saa siitä, että hyvä tai huono kehitys voi olla vahvasti kumuloituvaa. Tuloksellisuuden ja laadun arvioinnin kriteerit sekä strateginen rahoitus suuntaavat lisäresursseja aloille, jotka jo entuudestaan kykenevät hankkimaan muita enemmän ulkoista, yrityslähtoista tai kilpailtua rahoitusta ja jotka menestyvät kansainvälisen tutkimuskilpailun indikaattoreilla mitattuna. […]
Minkään tieteenalan näkökulmasta yliopistojen tutkimusrahoitukseen kokonaisuudessaan suunnattu lisäpanostus ei ole suoranaisesti kielteistä. Ratkaiseva ero aiempaan nähden seuraa kuitenkin nykyisestä rakenteellisen kehittämisen pakosta. Tähän saakka rahoitus on lisääntynyt tietyillä aloilla massiivisesti toisia enemmän, muttei silti muiden tappioksi. Tästä eteenpäin strateginen muutos ja painoalueisiin keskittyminen tuottavat kuitenkin perusrahoituksen siirtoja joiltain yksiköilta ja aloilta toisten hyväksi. Tästä periaatteesta on tehty yksi yliopistouudistuksen johtolangoista, joten riippumatta yliopistojen tahdosta puolustaa
kaikkia nykyisiä toimintojaan, yksiköitaan ja koulutusalojaan, voi pitää odotettavana, että valtio ei ohjauspolitiikassaan tyydy tähän. Toisin sanoen: yliopistouudistus tuo mukanaan voittajia ja häviäjiä. Näiden jako on vahvasti myos arvovalinta, joten on ymmärrettävää ja oikeutettua, että potentiaaliset häviäjät kritisoivat jaottelun kriteereitä.”
(”Yliopistolaki taustoineen. Koulutuspoliittinen tarkastelu”, Akateeminen kysymys? Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta, 186–187.)

Suurin vaara yliopistouudistuksessa tuskin onkaan se monesti maalattu uhka, että yliopistot alistettaisiin suoraan elinkeinoelämän palvelukseen. Todellinen riski on sen sijaan yliopistollisen toiminnan moninaisuuden kaventuminen, jos tieteenalojen ja tutkimuskohteiden omaleimaisuutta ei oteta huomioon. Juuri tämä riski on rahoitusuudistuksen ytimessä.

Humanistis-kulttuuristen, kasvatuksellisten ja yhteiskunnallisten alojen kannattaisi jo viimein herätä puolustamaan myös omia erityispiirteitään. Panoksena on näiden alojen yhteiskunnallinen ja sivistyksellinen arvo ja anti.

 

Tuukka Tomperi
(Tutkija, Nuorisotutkimusverkosto & Tampereen yliopisto)

[Teksti on julkaistu myös Filosofia.fi-portaalissa.]

Viitteet 

[1]  Ks. Acatiimi 1/2011: http://www.acatiimi.fi/1_2011/01_11_05.php

[2] Laadukas, kansainvälinen, profiloitunut ja vaikuttava yliopisto – ehdotus yliopistojen rahoitusmalliksi vuodesta 2013 alkaen ministeriön sivuilla: http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2011/yliopistot.html?lang=fi

[3] Nykyisen rahoitusmallin määrittävä laki ja opetusministeriön asetus löytyvät sivulta: http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/koulutuspolitiikka/Hankkeet/Yliopistolaitoksen_uudistaminen/

[4] Yliopistojen ja ministeriön väliset nykyiset tulossopimukset sekä ministeriön antamat palautteet: http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/yliopistojen_tulossopimukset/?lang=fi

[5] Ks. Rehtorien neuvoston ja Suomen Ylioppilaskuntien liiton YOPALA-hankkeen esiselvitys: http://www.helsinki.fi/halvi/srno/lausunnot_ja_kannanotot/yopalaseminaari280110/YOPALARAPORTTI_010210.pdf

[6] Ks. Acatiimi 7/2011, Petri Koikkalaisen artikkeli työvoimatarpeen ennakkoinnin ongelmallisuudesta yliopistollisilla aloilla: http://www.acatiimi.fi/7_2011/07_11_08.php

[7] Yliopistojen strategioihin voi tutustua yliopistojen verkkosivuilla. Tässä muutamia suoria linkkejä:
Aalto-yliopiston strategia: http://www.aalto.fi/fi/about/strategy/
Helsingin yliopiston strategia: http://www.helsinki.fi/strategia/index.html
Itä-Suomen yliopiston strategia: http://www.uef.fi/uef/strategia
Lapin yliopiston strategia: http://www.ulapland.fi/Suomeksi/Tietoa_yliopistosta/Strategia.iw3
Tampereen yliopiston strategia: http://www.uta.fi/esittely/strategia/index.html
Turun yliopiston strategia: http://www.utu.fi/faktat/strategia/
Åbo Akademis strategi: http://www.abo.fi/public/strategi_20102019

[8] Julkaisufoorumi-hankkeen verkkosivut: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/

[9] Ks. luokittelulistaukset: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/kanavaluettelot.html

[10] Ks. Kasvatus-lehden numerossa 4/2011 Juhani Tähtisen & Risto Ikosen, Juha Hakalan, Olli Löytyn ja Pauli Siljanderin erinomaiset artikkelit, joissa monipuolisesti taustoitetaan, tarkastellaan ja keskustelutetaan nykyistä julkaisupolitiikkaa. (Lehden sisällysluettelo ja pääkirjoitus verkossa: http://ktl.jyu.fi/img/portal/21213/Kasvatus_4-2011.pdf?cs=1317708311)

Mainokset

10 vastausta to “Rahoitusmalli ratkaisee yliopistojen suunnan”

  1. Petri Koikkalainen Says:

    Hyvä kirjoitus. Voisin lisätä vielä sen, että tuo työvoimatarpeen tms. tekijöiden perusteella tapahtuva poliittinen ohjaus, johon sisältyy esim. uusien yksiköiden perustaminen tai lakkauttaminen sekä resurssien jako aloituspaikkojen muodossa lienee jo tähän mennessä tuottanut Suomeen kansainvälisessä vertailussa hyvinkin poikkeuksellisen korkea-asteen koulutusrakenteen, jolle on tyypillistä tekniikan ja kaupan dominanssi esimerkiksi humanististen ja yhteiskuntatieteiden kustannuksella. Tämä on tapahtunut ilman suurempaa ”arvokeskustelua”, oikeastaan sitä ei kai ole edes huomattu yliopistokentällä (ainakaan hum.-yht.k.alalla), vaikka OKM:ssä se välttämättä tunnetaan. Toisin kuin yhdessäkään toisessa OECD-maassa, Suomessa insinööritieteet ovat korkea-asteen suurin koulutusala; meidän pienissä yhteiskuntatieteissämme (sis. oikeus- ja taloustieteet) jo 77 % aloituspaikoista olisi uuden Kesu-luonnoksen mukaan menossa yksin liiketaloustieteeseen. Silti monet muut ”pienet, vientivetoiset maat” näyttävät ihan hyvin pärjäävän koulutusrakenteilla, jotka eivät läheskään yhtä paljon muistuta sellutehtaan ammattirakennetta. Tiedot löytyvät samoista OECD-raporteista kuin PISA-kehut, mutta eipä niistä juuri puhuta, esim. sivun 75 alareunan taulukko tästä raportista kannattaa katsoa, olin aika yllättynyt nähdessäni sen itse: http://www.oecd.org/dataoecd/61/2/48631582.pdf

  2. Olli Herranen Says:

    Olen törmännyt tähän yliopistokysymykseen viime aikoina tuottavuusohjelmaa tutkiessani. Vaikuttaisi siltä, että yliopistouudistus seurailee (arvatenkin!) julkishallinnon yleisemmän muutoksen standardimallia, mutta näyttytyy sinänsä poikkeustapauksena, että se on saanut tuottavuusohjelmasta huolimatta poikkeuksellisen pitkään nauttia erityisasemaa valtion organisaatioiden joukossa.

    Julkishallinnon standardimuutoksella tarkoitan paremmin Uuden Julkisjohtamisen nimellä tunnettua mallia, jota implementoidaan erilaisin toimenpitein koko suomalaiseen julkishallinnolliseen organisaatiorakenteeseen. Uuden Julkisjohtamisen keskiössä on mm. julkisen yksityistäminen, organisaatioiden strateginen yhdenmukaistaminen, johtamismallien vahvistaminen, tuottavuusraportoinnin ja -ajattelun tuominen suoraan yksityiseltä puolelta ja samanaikainen asiantuntijuuden kapeneminen (valtionhallinnon proseduralisoituminen) ja yksittäisten tehtävänalojen laajeneminen työntekijöiden vähetessä.

    Kyseiselle mallille on olemassa paljon poliittisia perusteita, mutta empiirisen todellisuuden kohdatessaan itsestäänselvyydeltä tuntuvat tehostamistoimenpiteet muuttuvat ongelmallisiksi. Laajan tutkimuskirjallisuuden mukaan yksityistäminen on kaikkea muuta kuin itsestäänselvästi toimintaa tehostava toimenpide, eikä strateginen yhdenmukaistaminen onnistu ilman selkeästi määriteltyjä tulostavoitteita, joiden muodostaminen julkiselle sektorille on ylitsepääsemätön ongelma.

    Toisaalta tähän kyllä pyritään vastaamaan strategisella linjajohtamisella ja johtajien vallan kasvattamisella. Valtion organisaatioiden, yliopistot mukaanlukien, voidaan tulevaisuudessa odottaa muistuttavan yksityisiä linjaorganisaatioita yksiselitteisine tavoitteineen, joita pyritään kontrolloimaan johtamisella ja tulostavoitteilla, sekä seuraamaana tulosraportoinneilla.

    Yliopistot nauttivat siis koskemattomuutta ennen yliopistolakiuudistusta, jonka jälkeen ne saatiin alistettua tulosohjauksen logiikalle. Tämä on tietysti se asia joka tässä on tiedossa ollutkin, mutta hauska vaan huomata, että nimenomaan tuottavuusohjelma seuraa logiikallaan tätä uudistusta hyvin kokonaisvaltaisella tavalla koko matkan, mutta yliopisto on asemansa vuoksi ollut vuoteen 2008 asti erikoistapaus.

  3. Otto Auranen Says:

    Rahoitusmallissa siirrytään kv. ja muiden tieteellisten julkaisujen perusteella jaettavasta rahoituksesta (kiintiöt 10 % ja 3 %) käyttämään rahoitusperusteena Julkaisufoorumi-luokituksen tasoja 2/3 ja 1 vuonna 2015. Muutos on suuri. Se tuo suomalaisissa tieteellisissä lehdissä ja kustantajilla julkaistut artikkelit ja kirjat samanarvoisiksi kuin suurin osa kansainvälisistä artikkeleista ja kirjoista. Tämä johtuu siitä että suurin osa (n. 80 %) luokituksen saaneista lehdistä ja kustantajista on tasolla 1, kuten pääosin suomalaisetkin, ja ylivoimainen enemmistö on tason 1 lehdistä ja kustantajista on kansainvälisiä. Joitain suomalaisia lehtiä ja kustantajia on myös tasolla 2.

    Tiedoksi, että ainakin Tieteellisten seurain valtuuskunta tullee esittämään lausunnossaan rahoitusmallista yhteisjulkaisumäärien osittamista tekijöiden lukumäärän mukaan, ja monografioiden painottamista artikkeleita korkeammalle. Samoin esitetään päätieteenaloittaisia rahoituskiintiöitä julkaisujen perusteella jaettavaan rahoitukseen, etenkin jos ositusta ei käytetä. Jos nämä toimet toteutetaan, ne tasaavat eri tieteenalojen julkaisukäytäntöjen tuottamia eroja.

    En oikein osta Tuukan ajatusta siitä, että esim. tekstin mitta olisi jokin tieteellisen merkityksen tai työmäärän mitta (”pieni konferenssiartikkeli vs. kirja”). Tässähän osoitetaan samaa ymmärtämättömyyttä muiden alojen käytäntöjä kohtaan, mistä kritisoidaan tiedepolitiikan toimijoita ihmistieteiden kohdalla. Käytännössä muissa kuin ihmistieteissä julkaisujen kirjoittaminen on tulosten teknisluontoista raportointia, ja julkaisun merkitystä tai vaikeutta tuskin kannattaa arvioida jollain sivumäärämitalla. Toiseksi minunkin olisi helppo vähätellä konferenssijulkaisemista sosiologin taustalla. Sosiaalitieteissä konferenssit eivät ole niinkään julkaisemisen, vaan muun tieteellisen kommunikaation muoto. Mutta menepä sanomaan tietojenkäsittelytieteilijälle, että konferenssiartikkelin saa läpi tuosta vaan milloin vain. Siellä konferenssijulkaiseminen on vähintään yhtä tärkeää ja haastavaa kuin lehtijulkaiseminen.

    Jostain myös tulee tieto, että suurin osa kv. julkaisuista jää ilman viittauksia, mutta (kaikki?) suomalaiset julkaisut saavat edes jonkin verran viittauksia. Viittausjakaumat kaikilla tieteenaloilla ovat erittäin vinoja, kuten julkaisutuottavuusjakaumatkin, mutta ilman suomalaisia julkaisuja koskevaa viittausaineistoa tuskin voidaan kategorisesti ilmoittaa, että niihin viitataan, mutta suurempaan osaan kansainvälisistä ei. Vaikuttaako tähän arvioon se, että suomalaisilla on alansa kotimaisista viittauksista käytännön tietoa, jota viittaustietokannat eivät sisällä kv. julkaisuista?

  4. Otto Auranen Says:

    Olli kirjoitti: ”Yliopistot nauttivat siis koskemattomuutta ennen yliopistolakiuudistusta, jonka jälkeen ne saatiin alistettua tulosohjauksen logiikalle.” Häh? Että suoraan valtion tilivirastoina osana valtion budjettitaloutta ennen lakiuudistusta toimineet yliopistot nauttivat koskemattomuutta? Tiedoksi, että tulosohjausta ei valtionhallinnossa keksitty yliopistolakiuudistuksen yhteydessä. Kyllä valtio tulosohjasi yliopistoja vuosia ennen uudistusta. Se, että yliopistojohtajilla oli nykyistä vähemmän valtaa, ei tätä miksikään muuta.

  5. Admin Says:

    Otto:
    On ehdottomasti hyvä, että tuo siirtymä 2015 julkaisufoorumi-luokittelun käyttöön on luvattu. Siis verrattuna tuohon tympeään ulkomainen/kotimainen -jakoon, joka nyt on voimassa ja pari seuraavaa vuotta.

    En tuossa tekstissä tarkoita, että pituuden pitäisi olla mikään tieteenalat ylittävä kriteeri, enkä missään sano, että tuosta pitäisi rakentaa mitään mittaria. Tarkoitan yksinkertaisesti sitä mitä sanon: ettei vaikuta kohtuulliselta, että toinen (mainittu artikkeli) on yli kolme kertaa painavampi rahoituskriteeri kuin toinen (mainittu monografia). Se on vain yksittäinen esimerkki siitä, millaisia asetelmia ehdotettu rahoituskriteeristö tuottaa.

    On täysin tarpeetonta ajatella, että kritiikin esittäjän pointti olisi tarjota ratkaisuksi käänteistä vastakohtaa sille, mitä kritisoidaan. Tällaisen olettaminen on aika tyypillinen vastakritiikin retorinen strategia (vrt. feminismi on väärässä, koska sen tavoitteena on tehdä miehistä sorrettuja). Edelleenkään noissa kritiikeissä en implikoi mitään muuta kuin sen mitä sanon. Koska sellaista kuitenkin vääjäämättä näytetään olettavan, pidin parhaana korostaa vielä erikseenkin: ”Edeltävien havaintojen ja huomautusten tarkoituksena ei ole suinkaan esittää, että ulkomainen julkaiseminen, englanninkielisyys ja kansainvälistyminen olisivat negatiivisia asioita. Myös kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä englanninkielinen tai muu vieraskielinen julkaiseminen kansainvälisillä foorumeilla on monille tutkijoille ja monissa tutkimusaiheissa luontevaa, tavoiteltua tai jopa välttämätöntä tutkimusaiheesta käytävän keskustelun kannalta. Tätä puolta asiasta ei ole mitenkään syytä vähätellä.”

    Mutta pointti on siinä toivomuksessa, että löytyisi mahdollisimman tasapuolinen ymmärrys, jossa osataan nähdä myös käytäntöjen, tutkimuskohteiden ja -tyyppien eroja: ”On kuitenkin tunnistettava ja tunnustettava, että joidenkin alojen tiettyjen tutkimusaiheiden parissa on joko ensisijaista tai vähintäänkin rinnasteista merkitystä kotimaisella julkaisemisella ennen ulkomaisia foorumeita ja kieliä.”

    Kannatan lämpimästi noita mainitsemiasi TSV:n lausuntoon sisällytettäviä esityksiä. Eihän tässäkään kommentoinnissa (minulla) ole muuta motivaatiota: nostaa asioita esille, jotta niistä keskustellaan ja jotta tulee monipuolisesti arvioivia ja kehittäviä lausuntoja, jotta malli vielä hioutuisi.

    Rahoitusmalli uudistuu joka tapauksessa, joten kritiikin tehtävä on koettaa tukea mallin työstämistä toivottavasti parempaan suuntaan. Samasta oli kyse yliopistolain kritiikin tapauksessa. Vaikka moni tuntuu ymmärtävän kritiikin nykyään torjuntana ja tyrmäämisenä, se ei tietenkään ole tavoitteena. Mun parhaan käsitykseni mukaan kritiikin tehtävä on osaltaan edistää ajattelun ja kehittelyn dialektista prosessia, jossa asioita hiotaan parempaan suuntaan (ja parhaiden kompromissien suuntaan, vaikkeivat ne olisi mistään yhdestä näkökulmasta parhaita mahdollisia).

  6. Otto Auranen Says:

    Uskon kyllä, että et halua Tuukka väheksyä kv. julkaisemista myöskään ihmistieteissä. Mutta juuri konferenssijulkaisemista kommentoin, koska sitä näytit oman alasi näkökulmasta pitävän aika helppona puuhana. Mutta juuri jonkin toisen alan näkökulmasta se onkin juuri se haastavin juttu. Siksi sen on oltava mukana rahoitusmallissa, kuten niiden kokoomateosartikkelien ja monografioiden.

    Tämä ei muuta sitä, että pelkän kansainvälisyyden/ulkomaisuuden olettaminen korkeamman tason indikaattoriksi ei toimi niin hyvin kuin rahoitusmallityöryhmä haluaa ajatella.

  7. Nelli Piattoeva Says:

    Ikävää puoli tässä on sekin, että kansainvälisyys ilmeisesti rinnastetaan englanninkielisyyteen ja julkaisemiseen anglosaksisissa (länsi)maissa. Kun esim. TaY on julistanut pyrkivänsä paitsi kotimaiseen myös globaaliin vaikuttavuuteen, niin on ihmeellistä, ettei julkaisemista muilla kielillä tueta. Esim. Venäjän politiikan ja kasvatuskysymysten kytkösten tutkijana voisin kuvitella, että venäjäksi julkaiseminen venäläisissä julkaisufoorumeissa olisi yksi tälläinen vaikuttamiskanava. Samalla olisi mahdollista osallistua paikalliseen tieteelliseen keskusteluun ja altistaa ajatuksiani venäläisten tutkijoiden kriitiikille. Tuukka, kun olet lukenut perusteellisesti näitä dokumentteja, onko tosiaankin niin, että kv=englanti?

  8. Admin Says:

    Nelli:
    Ei noissa yleisemmän tason ohjausdokumenteissa mitään läpinäkyvän suoria tulkintoja tehdä siten, että kansainvälisyys tarkoittaisi englanninkielisyyttä ja angloamerikkalaisuutta, mutta siihen suuntaan vievät monet käytännönläheisemmät kytkennät. Niistä löytyy paljon esimerkkejä esim. virantäytöistä lähtien. (Esim. jos lausuntoa antavien asiantuntijoiden ainoa yhteinen kieli on englanti, yksittäiselle hakijalle on vain haittaa, jos hänen tärkeimmät julkaisunsa ovat jollain muulla kielellä, tai suomeksi.) Myös kehittämisen esimerkit ja mallit yliopistojen uudistamiselle haetaan yleensä eng.kielisestä maailmasta. (Vrt. se uudempi tekstini.) Julkaisufoorumin kaltaiset julkaisujen ja lehtien rankkeeraukset vievät tietysti useimmiten samaan suuntaan, vaikkei se olisi tarkoituskaan. Ks. esim. julkaisufoorumin julkaisuluokittelua — veikkaan ettei siellä ole ylemmällä eli kakkostasolla juuri lainkaan venäjänkielisiä lehtiä tai kustantajia.
    Mutta nyt tietysti paljon on kiinni yliopistoista itsestään. Niiden pitäisi omassa strategiatyössään ymmärtää nämä kysymykset ja pitää huolta siitä, että monipuolisuus säilyisi ja vahvistuisi ja että osattaisiin arvostaa noiden muiden kieli- ja kulttuurisuuntien yhteyksien kehittämistä.

  9. Yliopistojen rahoitusmallin uudistaminen ja JuFon julkaisuluokitus | akateeminen kysymys? Says:

    […] Tänä keväänä on käynyt lausuntokierroksella Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmän tuottama ehdotus yliopistojen rahoitusmallin muokkaamiseksi. Ehdotuksen on tarkoitus ohjata mallin ”tarkistamiseen” siten, että koulutuksen ja tutkimuksen ”laatua” voidaan vahvistaa. Se ei muuta rahoitusmallin ja -mekanismin yleisrakennetta, mutta muokkaa sen joitain osia olennaisellakin tavalla. Jälleen kerran rahoituksen uudistamisesta on syntynyt yllättävän vähän keskustelua yliopistojen sisällä tai julkisuudessa, vaikka rahoitusmalli on tietysti kaikkein tärkein yliopistojen ohjausmekanismi (vrt. aiempi kirjoitus edellisestä rahoitusmalliuudistuksesta ja keskustelu sen lopussa: Rahoitusmalli ratkaisee yliopistojen suunnan). […]

  10. LKAS3103 | janneattetuomas Says:

    […] Rahoitusmalli ratkaisee yliopistojen suunnan […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: