Yliopistojen rahoitusmallin uudistaminen ja JuFon julkaisuluokitus

Touko 25, 2014

[Versio 25.5.2014]

Tänä keväänä on käynyt lausuntokierroksella Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmän tuottama ehdotus yliopistojen rahoitusmallin muokkaamiseksi. Ehdotuksen on tarkoitus ohjata mallin ”tarkistamiseen” siten, että koulutuksen ja tutkimuksen ”laatua” voidaan vahvistaa. Se ei muuta rahoitusmallin ja -mekanismin yleisrakennetta, mutta muokkaa sen joitain osia olennaisellakin tavalla. Jälleen kerran rahoituksen uudistamisesta on syntynyt yllättävän vähän keskustelua yliopistojen sisällä tai julkisuudessa, vaikka rahoitusmalli on tietysti kaikkein tärkein yliopistojen ohjausmekanismi (vrt. aiempi kirjoitus edellisestä rahoitusmalliuudistuksesta ja keskustelu sen lopussa: Rahoitusmalli ratkaisee yliopistojen suunnan).

Uusi rahoitusmalliehdotus kannattaa lukaista, se on aika tiiviskin: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2014/liitteet/tr07.pdf?lang=fi

Rahoitusmalliehdotuksen lausuntokierros on päättynyt 4.3.2014, siihen mennessä olisi ollut aikaa kommentoida asiaa. Annetut lausunnot löytyvät Valtioneuvoston hankerekisteristä (Hare):
http://www.hare.vn.fi/mAsiakirjojenSelailu.asp?h_iID=19329&tVNo=4&sTyp=Selaus
Lausunnot ovat enimmäkseen aika pintapuolisia ja lyhyitä, ja nekin problematisoivat tai kritisoivat oikeastaan yllättävän vähän ehdotuksen uusia piirteitä.

Haresta tai Valtioneuvoston sivuilta ei löydy tietoa rahoitusmallin käsittelyn vaiheesta eli siitä, milloin se on lopullisesti tulossa Vn:n päätettäväksi, mutta oletettavasti piakkoin, jos ja kun sen on tarkoitus tulla voimaan v. 2015 alusta. Koska kuluvalle vuodelle ajoittuu myös Julkaisufoorumi-järjestelmän (JuFo) luokitustasojen ja julkaisuluokitusten tarkistuskierros, on juuri nyt ajankohtaista analysoida JuFon ohjausvaikutuksia tieteelliseen toimintaan.

JuFon luonne

Rahoitusmallin tarkistusehdotuksessa rahoituksen eri osiot säilyvät samassa suhteessa kuin nyt: koulutuksen osuus 41%, tutkimuksen 34% ja ns. koulutus- ja tiedepoliittisten tavoitteiden osuus 25% (sisältäen strategisen rahoituksen sekä alakohtaisen ja valtakunnallisiin tehtäviin perustuvan erityisrahoituksen).

Tutkimuksen osuus rahoituksesta olisi siis jatkossa 34% ja julkaisujen osuus 13%, kuten nykyisessäkin mallissa. Erona on, että jatkossa julkaisujen painoarvo määrittyisi Julkaisufoorumin tasoluokkien mukaisesti. Tämähän oli keskeisin syy koko JuFo-hankkeen käynnistämiselle jo alun perinkin.

JuFon kannalta avainasemassa ovat tietysti tieteenalojen paneelit, joiden uudet jäsenet on nimetty kaudelle 2014–2016: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/paneelit.htmlJuFon yleislinjauksia tekee hankkeen ohjausryhmä, jonka nykyisen kokoonpanon kausi jatkuu kuluvan vuoden loppuun. Ohjausryhmän jäsenistä Risto Heiskala on esittänyt tähän mennessä tiedejulkisuudessa näkyvimmät ja osuvimmatkin (ja osuvalla tavalla kriittiset) puheenvuorot JuFon rahoitusmallimerkityksestä (ks. tämän kirjoituksen loppu).

Julkaisufoorumihankkeen rakennusvaiheessa keskustelin aiheesta sekä hankkeen koordinaattorin Otto Aurasen (tiedepolitiikan tutkija Tay:ssa) että myös hankkeen pj:n Niiniluodon kanssa. JuFon edustajat painottivat ja painottavat aina, että JuFo on olemassa ainoastaan suurten volyymien hyvin karkeana makrotason laatu- ja ohjauskriteerinä.
– Kannattaa lukea JuFon perusesittely ja käyttöohje: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/JUFO_kayttoohje_211212.pdf;
– sekä esim. Niiniluodon ja Aurasen esitykset hankkeen julkistustilaisuudesta: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/seminaari.html;
– ja lisää taustamateriaalia täällä: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/esityksi%C3%A4.html

Erikseen näissä materiaaleissa ja tilaisuuksissa ja keskusteluissa on aina painokkaasti todettu, että JuFo ei sovi tieteenalojen väliseen vertailuun (joten sen ei pitäisi vaikuttaa/vinouttaa tieteenalojen välisiä rahoitusjakosuhteita), eikä tietenkään yksittäisten tutkijoiden arviointiin, mihin se on aivan liian yleisluonteinen. Mutta toisaalta kaikki toki arvasivat, että kunhan luokittelu on valmis, sitä aletaan mielikuvissa ja joissain yliopistoissa käytännössäkin valitettavasti soveltaa myös mikrotasolla. Ja että se sittenkin voi vaikuttaa tieteenalojen välisiin voimasuhteisiin yliopistoissa rahoitusvaikutustensa vuoksi.

JuFon merkitys rahoitusmallissa

JuFon luokittelu tulee siis perustaksi tieteellisten julkaisujen rahoitusosuuden laskemiselle. Siinä funktiossa JuFo on selvästi edistysaskel verrattuna nykytilanteeseen, koska se korvaa nyt käytössä olevan julkaisujen jaottelukriteerin, jossa julkaisutuotannon painoarvo rahoitusmallissa on vielä karkeammin kaksijakoinen: 9% kansainväliset (= ulkomailla julkaistut) vertaisarvioidut julkaisut ja 4% muut vertaisarvioidut julkaisut. Tähän verrattuna JuFo on toki fiksumpi tapa luokitella julkaisujen laatua, jos ja kun näin on rahoitusmallia varten tehtävä. Vuosina 2015-2016 nykyisen luokittelun korvaavat JuFon tasot 1 (4% osuus) ja 2-3 (9% osuus).

Koska kummallakin julkaisutasolla on oma laskennallinen rahoituskiintiönsä, on tähän mennessä ollut tietysti järkevää julkaista molemmilla tasoilla, eikä yksittäisten julkaisujen välinen painoero ole ollut noiden prosenttisuhteiden suuruinen vaan pienempi ja suhteessa siihen, kuinka paljon kumpaankin kiintiöön kertyy kaiken kaikkiaan julkaisuja vuodessa. (Uudessa rahoitusmallimietinnössä (s. 23) esitetään laskelma, että nykyisessä rahoitusmallissa yksi kv. julkaisu on vastannut vain n. 1,1–1,2 muuta tieteellistä julkaisua (perustuen vuosien 2011-2012 julkaisuvolyymiin). Kuulostaa yllättävän pieneltä erolta (verrattuna tuohon 4:9-suhteeseen), mutta nyt ei ole aikaa tarkistaa lukuja julkaisuvolyymien perusteella.)

Uusi rahoitusmalliehdotus tuo kuitenkin pari erittäin olennaista muutosta asiaan. Ensinnäkin näistä prosenttikiintiöistä luovutaan ja jäljelle jää vain kaikkien julkaisujen 13% osuus rahoitusmallissa. Sen sisällä luokittelu vaikuttaa jatkossa julkaisujen painokertoimina. Näin ollen julkaisuluokittelun merkitys kasvaa huomattavasti aiempaan verrattuna ja jatkossa ylemmälle tasolle luokitellut julkaisut ovat tosiaan suoraan painokertoimensa verran ”arvokkaampia” rahoitusmallin kannalta.

Julkaisufoorumin luokittelussahan on oikeastaan neljä tasoa vertaisarvioiduille julkaisuille: kategoriat 0, 1, 2 ja 3. Alin tasoluokka on tavallaan luokittelemattomat vertaisarvioidut julkaisut eli ne, jotka on otettu mukaan julkaisufoorumien listaukseen, mutta joita ei ole nostettu perustasolle 1. (Mukana esim. kongressikokoelmat tai ns. laitossarjat sekä vielä luokittelua odottavia foorumeita tai sellaisia, joita ei ole esitetty ykköstasolle nostettaviksi tai joiden tasosta arviointipaneeleilla ei ole mielestään näyttöä jne.) Ykkönen on perustaso, kakkonen johtava taso ja kolmostasolle voidaan nostaa enintään 25% 2-tasolle luokitelluista foorumeista. (Kaikki tiedot noissa perusesittelyissä JuFon verkkosivuilla.)

Vuosina 2015-2016 tasoluokkien pisteytykset (kertoimet) olisivat ehdotuksen mukaan seuraavat:

taso 0: 1
taso 1: 1,5
tasot 2 ja 3: 3

Kolmostasolla on ollut kyse yleensä koko tieteenalaa yhdistävistä foorumeista, jotka eivät ole erikoistuneet millekään tietylle osa-alueelle tai tutkimusalalle ”päätieteen” sisällä. Esikuvana ovat tietysti luonnontieteiden prestiiseimmät kärkilehdet kuten Nature tai Science. On vähän vaikea hahmottaa tämän 3-luokan merkitystä humanistisissa, yhteiskunta- ja kasvatustieteissä. Alun perin 3-luokka olikin tarkoitus ottaa käyttöön vain luonnon- ja lääketieteissä. Siten myös tähän mennessä foorumin tasoluokkien 2 ja 3 painoarvon rahoitusmallissa on ollut tarkoitus olla sama, ts. niiden erolla ei ole ainakaan vuosina 2015-2016 rahoituksellista vaikutusta. (Ks. esim. Julkaisufoorumihankkeen julkistamisseminaari, jossa tästä aiheesta keskusteltiin: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/seminaari.html; tai lyhyemmin Acatiimin raportti tilaisuudesta: http://www.acatiimi.fi/3_2012/03_12_10.php; esim. historiatieteiden paneelin pj. Pirjo Markkola kommentoi asiaa seuraavasti: ”Toinen visainen paikka paneelille oli kolmostason ”tupsahtaminen” aika myöhäisessä vaiheessa. Kolmostaso päätettiin ottaa mukaan lähinnä lääketieteen paneelin aloitteesta. Uusi taso herätti humanistisella puolella kovasti kritiikkiä ja paneelissa keskusteltiin jopa jättäytymisestä sen ulkopuolelle.”)

Nyt rahoitusmallin muutosehdotuksessa kuitenkin esitetään, että niiden kertoimet eriytettäisiin v. 2017 alkaen säilyttämällä 2-tasolla kerroin 3 ja nostamalla 3-tason kertoimeksi 4. Edellytykseksi tosin todetaan: ”Vuodesta 2017 alkaen korotetun kertoimen käyttöönotto tasoluokalle 3 edellyttää sitä, että tasoluokka on otettu käyttöön yhtäläisin periaattein kaikilla tieteenaloilla.” (s. 25) Asia on siis vielä avoin. Tuntuu siltä, että humanistisissa, yhteiskunta- ja kasvatustieteissä neliportainen luokittelu alkaa olla jo todella keinotekoinen — vaikka onkin varmasti ihan ymmärrettävä ja mielekäs juuri luonnon- ja lääketieteiden kannalta. Olisi oikeastaan järkevintä vastustaa näillä aloilla näin tiedeuskoista ja hienojakoista luokittelua (luonnontieteiden teennäistä imitaatiota), jos mahdollista, kuin mennä mukaan. (Mutta tässä vaiheessa vastustus on ehkä jo melkein mahdotonta, juna on mennyt.)

Ehdotuksen mukaan kertoimet muuttuisivat v. 2017 eteenpäin seuraaviksi:
taso 0: 0,1
taso 1: 1
taso 2: 3
taso 3: 4

Tasosta 0 (”muut tunnistetut julkaisukanavat”) tulisi siis melkein roskaluokka. Tällä on taatusti vaikutusta julkaisumuotojen tulevaisuuteen. Pitää muistaa, että kaikki nämä ovat siis joka tapauksessa vertaisarvioituja julkaisuja, myös nuo ”muut” tason 0 kanavat. Taaskin on joidenkin tieteen- ja tutkimusalojen näkökulmasta vaikea hahmottaa, miten yksi vertaisarvioitu julkaisu voisi olla 10-, 30- tai 40-kertaa arvokkaampi tieteellinen ”tuotos” kuin toinen vertaisarvioitu julkaisu (pelkästään tällaisen karkean julkaisukanavien yleisluokittelun perusteella mittaroituna).

Lisäksi aika monia humanististen, yhteiskunta- ja kasvatustieteellisten alojen tutkijoita saattaa koskettaa seuraava uutena tuleva linjaus: ”Työryhmä ehdottaa, että vuodesta 2015 alkaen vertaisarvioimattomat tieteelliset kirjoitukset (julkaisuluokka B), toimitetut kirjat ja julkaisut (C2), ammattiyhteisölle suunnatut julkaisut (D) sekä suurelle yleisölle suunnatut julkaisut (E) pisteytettäisiin rahoituslaskennassa kertoimella 0,1 riippumatta em. julkaisujen julkaisufoorumin mukaisesta tasoluokasta.” (s. 27) (Ks. OKM:n julkaisutyyppiluokitus esim. täällä: http://www.aka.fi/Tiedostot/Tiedostot/Liitetiedostot/OKM__julkaisutyyppiluettelo_2010.pdf)

Vaikea täsmällisesti hahmottaa, mitä kaikkea tuossa väljän epämääräisesti (yhteen virkkeeseen) kirjatussa ehdotuksessa on sisällä ja sen taustalla (miten niin ”riippumatta…julkaisufoorumin mukaisesta tasoluokasta”?), mutta pari asiaa nousee heti mieleen.

Linjauksesta mm. seuraa, että lehtien ja kustantajien on lyötävä artikkeleihin selvä ”leima”, jossa todetaan julkaisun tulleen vertaisarvioiduksi. Samalta kustantajalta ja samassa lehdessä voi siis ilmestyä vertaisarvioimattomia ja vertaisarvioituja julkaisuja ja JuFo-luokittelun tarpeisiin ne on jatkossa aiempaa selvemmin markkeerattava erikseen. (Tätä markkeerausta kirjoittajat oppinevat jatkossa itse jo vaatimaan.) Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä — mutta voi olettaa, että melkein jokainen on törmännyt tilanteisiin, joissa ns. ”toimitetun” ja ns. ”vertaisarvioidun” julkaisun välinen ero on veteen piirretty (tai kääntynyt ensiksi mainitun eduksi).

Mutta toisekseen ja hätkähdyttävästi tuossa luodaan julkaisuluokka, joka sisältää ainakin (jälleen) humanististen, yhteiskunta- ja kasvatustieteiden näkökulmasta täysin eriarvoisia julkaisuja, joiden niputtaminen samaan kategoriaan tuntuu erittäin epäoikeudenmukaiselta. Käytännössähän se nimittäin tarkoittaa, että julkaisutuotosten pisteytyksessä olisi aivan tasavertaista julkaista tunnissa tai parissa kirjoitettu kolumni tai vieraskynä (luokka E1) kuin kuukausien (tai vuosien!) työn vaatinut laajalevikkinen oppikirja (D5), tutkimusraportti/-selvitys (D4) tai toimitettu tieteellinen julkaisu (C2). Täten nyt tästä ei ainakaan muodostu ohjauskriteeriä, joka kannustaisi näillä aloilla järkeviin suuntiin. Tällainen pisteytys on tietysti aivan absurdia — ja tästä voisi ja pitäisi herätä paljon nykyistä enemmän keskustelua.

Monografiat ja osittaminen

Monografioiden painokerroin olisi jatkossakin 4, kuten nykyisessä laskumallissa (johon se onneksi debatin jälkeen saatiin mukaan). Mutta tässäkin asiassa piilee koukku, jota en ole huomannut missään erikseen mainitun. Nykyisessä julkaisufoorumiluokittelussa journaalit on luokiteltu kolmeen kategoriaan (tai neljään, kun otetaan huomioon se luokittelematon taso), mutta kirjakustantajien kohdalla ei käytetä lainkaan 3-kategoriaa. Näin ollen uusilla kertoimilla v. 2017 alkaen 3-tasolla julkaistu artikkeli (pisteytyskerroin 4) olisi yhtä arvokas kuin 1-tasolla julkaistu kirja (pisteytyskerroin 1). Tästäkin kuvastuva käsitys tieteellisen toiminnan luonteesta ja vaikutusprosesseista tuntuu sopivan paljon paremmin luonnon- ja lääketieteisiin kuin aika monille ihmis-, yhteiskunta- ja kasvatustieteellisille aloille ja tutkimusaiheille.

Vähintäänkin on jatkossa syytä pitää paneeleissa huolta siitä, että keskeisimmät suomalaiset tiedekustantajat, joille käsikirjoitusten läpisaanti on kaikkein vaikeinta (kuten Gaudeamus, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Tiedeakatemia, Vastapaino) säilyvät kustantajaluokituksen tasolla 2 (ellei tasoa 3 tule kustantajaluokitteluun). Muuten uhkaa kadota mielekkyys sellaiselta julkaisemiselta, joka on tähän asti ollut näillä aloilla keskeinen osa tutkimuksen vaikuttavuutta.

Toinen olennainen kysymys on yhteisjulkaisujen mahdollinen osittaminen joko yliopisto- tai kirjoittajakohtaisesti. Nythän ositus ei ole käytössä, joten jos esim. kuvitellaan artikkeli, jossa on viisi kirjoittajaa viidestä eri suomalaisesta yliopistosta, julkaisun saamat pisteet lasketaan täysimääräisesti jokaisen yliopiston julkaisutuottoon. (Ja toki kirjoittajia on joskus 10 tai vaikka 20, kuten joissain lääke- ja luonnontieteiden julkaisuissa.) Jos viiden eri yliopistoissa toimivan tutkijan yhteisartikkeli ositettaisiin yliopistollisesti, pisteytys olisi tietysti kertoimella 0,2 per yliopisto. Ja mahdollisia ositustapoja on tietysti muitakin kuin yliopistokohtainen. Osittamisen eri malleista ja niiden vaikutuksista on havainnollisia esimerkkejä Niiniluodon esitelmässä rahoitusmalliehdotuksen julkaisun jälkeen: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/niiniluoto_17022014.pdf (Kuten voi odottaa, osittaminen tietysti hiukan vahvistaisi yhteiskunnallisten ja humanististen alojen osuutta verrattuna luonnon-, lääke- ja teknillisiin tieteisiin ja osittamatta jättäminen vastaavasti vaikuttaa päinvastoin.)

Rahoitusmalliehdotuksessa on kuitenkin päädytty siihen, että osittamista ei tehdä jatkossakaan. Tämä ei tietenkään tee oikeutta yksittäisten kirjoittajien työmäärälle, mutta ainakin se tuottaa (jossain määrin teennäisen ja välineellisen) houkuttimen yliopistojen välisten yhteisjulkaisujen suosimiselle. Sitä kannattaa tietysti tutkimusryhmien myös käyttää hyväksi.

Monografiakirjoittamisen näkökulmasta monet näistä mallin periaatteista tuntuvat aika epäreiluilta. Yksi näiden alojen erityisongelma on lisäksi toimitettujen kokoelmien luonne. Teosten toimittajahan ei saa mitään julkaisupisteitä (vaikka on monessa tapauksessa tehnyt kaikkein suurimman työn). Jos kirjoissa ryhdyttäisiin noudattamaan samaa logiikkaa kuin artikkelijulkaisuissa, ei tietenkään kannattaisi enää julkaista ”toimitettuja” teoksia lainkaan, vaan merkitä yksinkertaisesti kaikki kirjan artikkelit kirjan luvuiksi ja artikkelien kirjoittajat kirjan kirjoittajiksi. Kirjan toimittajien/toimittajan tulisi aina olla myös kirjoittajana ainakin yhdessä kirjan luvussa tai hänet olisi reilua merkitä kirjan ”tekijäksi” vaikka hän ei olisikaan suoraan alkuperäiskirjoittajana missään yksittäisessä artikkelissa/luvussa. Tällöin jokainen osallistunut saisi julkaisupisteisiin lisäksi kertoimen 4 monografiajulkaisusta (ja muuten julkaisufoorumikategorian mukaiset täydet pisteet, koska osittamista ei tehdä).

Nämä pointit kannattaa tiedostaa siksikin, että jos juna vie johonkin suuntaan, eikä siihen koe pystyvänsä kovin paljon vaikuttamaan, silloin tietysti kannattaa yrittää pelata peliä mahdollisimman tehokkaasti kulloisillakin säännöillä — ts. koettaen käyttää sentään fiksusti hyväksi sitä, mitä ei voi muuttaa.

Tieteiden ja tutkimuskohteiden eroja ei edelleenkään huomata

Mutta kuten onneksi useimmat kommentoijat yleensä muistuttavat: tutkimusaihe, tutkimustapa, tutkimuksen funktio, sen vaikuttavuuden muodot ja siten mielekkään julkaisufoorumin valinta ovat aina itsenäistä ja ensisijaista pohdintaa. Yliopistollisen toiminnan monimuotoisuus ja yhteiskunnallinen merkitys kärsii suuresti, jos ryhdytään julkaisemaan mittareita eikä itse asioita varten. Foorumin ”laadukkuus” on ennen kaikkea kiinni siitä, missä kyseessä oleva tutkimus on mielekkäintä julkaista, jotta se tulee kohdallisen muun tiedeyhteisön ja relevanttien yleisöjen lukemaksi. Tätä ei voi koskaan päätellä julkaisufoorumiluokittelusta.

Siitä huolimatta noista mittareiden mekanismeista kannattaa olla tietoinen ja seurata uusia ehdotuksia ja julkaisufoorumin luokittelujen muutoksia. Ja tietysti koettaa omalta osaltaan mahdollisuuksien mukaan myös kommentoida ja vaikuttaa niiden kehittämiseen. (JuFon nykyisen ohjausryhmän viimeisimmässä kokouksessa on käyty kiinnostavia keskustelua myös monista yllä mainituista aiheista: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/jufo_or_22042014_p%C3%B6yt%C3%A4kirja.pdf)

Oma asiansa on sitten se, että parhaillaan on käynnissä myös yliopistojen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden mallien ja mahdollisten mittareiden selvittäminen. Aiheesta on tarkoitus käydä laajempaa keskustelua syksyllä, joten sitä voi odottaa kiinnostuksella. Jos vaikuttavuuden näkökulma on uhanalainen julkaisutoiminnan rahoituskriteereissä, on syytä toivoa, että tätä kompensoivat sitten kullekin alalle parhaiten soveltuvat muut yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kriteerit.

Välillä tuntuu kuin ministeriön kaavailuissa ei enää oltaisi tietävinään mitään tieteenalojen erilaisista profiileista ja yhteiskunnallisista funktioista. Ministeriöllä on kuitenkin käytössään paljon sitä koskevaa tietoa mm. tieteenalojen julkaisuprofiilien huomattavasta erilaisuudesta. (Ks. esim. JuFon omaan käyttöönsä koostamia tilastoja, joissa erot näkyvät hyvin havainnollisesti: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/ohjausryhma/jufo_or_pk_18082011_liite5.pdf; tai laajemmin Tay:n TaSTin tuottama raportti: http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2008/liitteet/opm33.pdf?lang=fi) Syystä tai toisesta tällaisen tiedon soveltaminen rahoitusmallissa koetaan tarpeettomaksi tai mahdottomaksi.

Kuitenkin juuri tätä tieteiden erilaisuutta koskeva keskustelu on pohjimmiltaan jäsentänyt suurin osin ns. ihmistieteiden (humanististen, yhteiskunta- ja kasvatustieteiden) koko historiallisen kehityksen: esim. Kantista ja ”tiedekuntien kiistelystä” ja Hegelin ”hengenfilosofiasta” myöhemmän 1800-luvun ”luonnontiede/hengentiede”-jaon kautta vaikka 1900-luvun alun metodikiistaan (ihmistieteiden itsenäisyydestä), ja 60-luvun ns. saksalaisen (uus)positivismikiistan (uudempi hermeneutiikka) läpi aina vaikkapa yhteiskuntateorian sisäisiin debatteihin (kuten funktionalismi/konfliktiteoria) ja nykyaikaiseen metodologiseen keskusteluun (ja esim. kvali- ja kvantitutkimuksen tieteenteorian nousuun 80- ja 90-luvulla) jne. jne. Ei nyt tietysti voi olettaa, että byrokraattisissa yhteyksissä tällaisista puhuttaisiinkaan, mutta yllättävää on, ettei niistä puhuta tieteen ohjauskriteereistä keskusteltaessa edes juuri yliopistoissa enää.

Yliopistojen kehittämistä nykyään hallitsevassa puheessa ”laadun”, ”tuloksellisuuden”, ”vaikuttavuuden” ja ”kv. kilpailukyvyn” vahvistamisesta tällaiset termit muuttuvat omituisella tavalla itseään uusintaviksi (ja merkityksellistäviksi) hokemiksi ilman, että perataan ja puretaan tarkemmin niiden todellista merkitystä tieteenalasta ja tutkimusaiheesta toiseen.

OKM:n piirissäkin kuitenkin tiedostetaan jotkin mallin suurista ongelmista, vaikka se ei uudestakaan ehdotuksesta näy. Esimerkiksi OKM:n opetusneuvos Olli Poropudas kommentoi seuraavasti rahoitusmalliehdotuksen kantaa jättää julkaisujen osittaminen jatkossakin pois laskentamallista:

”Rahoitusmallityöryhmän osittamiseen liittyvä ehdotus [eli ettei yhteisjulkaisujen pisteitä ositeta]… suosii kovasti lääke- ja terveystieteitä lähinnä yhteiskunta- ja humanististen tieteiden kustannuksella. Mikäli ositusta ei tehdä, lääke- ja terveystieteet saavat resurssejaan paljon suuremman osuuden julkaisupisteistä ja niiden yliopistoille tuomasta rahoituksesta. Ja huolimatta päinvastaisesta julkilausutusta tavoitteesta, OKM:n rahanjakomalli tuntuu siirtyvän monesti lähes sellaisenaan yliopistojen sisäisiin rahanjakomalleihin. Tällöin rahoitusmalli ei enää toimi tieteenalaneutraalisti, vaan muodostuu kannanotoksi joidenkin tieteenalojen puolesta joitakin toisia vastaan. Osittamatta jättämisen tuottama siirtymä lääke- ja terveystieteen hyväksi on luokkaa kuusi milj. euroa (13 %) verrattuna siihen, että ositus tehtäisiin yliopistojen kesken ja 26 milj. euroa (40 %) verrattuna tilanteeseen, että ositus tehtäisiin tekijöiden kesken.” (Lainaus Risto Heiskalan esitelmätiivistelmistä, ks. alla.)

Kaksi vuotta sitten Julkaisufoorumihankkeen julkistamisseminaarissa 6.2.2012 Risto Heiskala piti JuFon ja rahoitusmallin suhteesta erittäin hyvän esityksen (ks. tiivistelmät: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/materiaalit/heiskala_jufoseminaari_060212.pdf). Heiskalan käyttämän urheiluvertauksen mukaan rahoitusmallissa (ja JuFossa) käy äkkiä niin, että ”kymmenottelua arvioidaan hiihdon säännöin” (tieteenalojen erot jätetään huomiotta) ja ”socceria rugby-säännöin” (angloamerikkalaiskeskeinen julkaiseminen arvottuu aina ”laadukkaimmaksi”). Heiskala osoitti useita JuFon perustavanlaatuisia kriittisiä kohtia ja esitti joitain mahdollisuuksia korjata syntymässä olevia riskejä ja ongelmia.

Miten siis on käynyt, nyt kun rahoitusmallia ”tarkistetaan” ja epäkohtia voisi korjata? Tähän löytyy myös Heiskalan oma vastaus kuukausi sitten pidetystä toisesta seminaariesityksestä. Siinä Heiskala palaa kahden vuoden takaiseen JuFo-esitykseensä ja arvioi nykytilannetta. Esitys on tutustumisen arvoinen: Enemmän laatua, vähemmän määrää?

Lähes kaikki aiemmin tunnistetut probleemit näyttävät säilyvän rahoitusmallissa myös ”tarkistuksen” jälkeen. Jatkossakin tieteenalojen julkaisukäytäntöjä arvioidaan tavalla, jossa myös kymmenottelun odotetaan olevan jossain määrin hiihtoa ja jossa on lähes aina ansiokkaampaa pelata rugbya kuin socceria. Tähän nähden toivoisi humanististen ja yhteiskunta- ja kasvatustieteiden piiristä nousevan enemmän näkyvää keskustelua siitä, mikä on näiden tieteenalojen anti, luonne ja merkitys. Mitä niiltä voi odottaa? Mitä niiltä saadaan rahoituksen vastineeksi? Millä tavoin niiden tuottamat tieteelliset tulokset hyödyttävät yhteiskuntaa, kulttuuria, maapalloa, elämää? Millaisia tutkimuksellisen vaikuttavuuden prosesseja ja ketjuja niissä tällöin toteutuu? Missä ja miten näkyy tutkimusten perimmäinen relevanssi ja tutkimustoiminnan tuloksellisuus?

Lopuksi pieni ja karrikoitu esimerkki näistä ”vaikuttavuuden” ja ”tuloksellisuuden” prosesseista (ja niiden erilaisuudesta):

Lääketieteissä kärkitutkimus julkaistaan kunkin erityisalan omassa piikkijulkaisussa tai muutamissa yleislääketieteellisissä huippulehdissä, joita seuraavat juuri saman aihepiirin tutkimusryhmät kaikkialla maailmassa. Kun tulokset ovat saaneet riittävästi kriittistä testausta ja vahvistusta, niitä ryhdytään soveltamaan, ja usein sillä motivaatiolla, että tulosten kaupallistaminen on kannattavaa, joten puolestaan sovellusten testaamiseen löytyy rahoitusta. Kun sovelluksia (esim. uusia lääkkeitä) on tutkittu riittävän perusteellisesti (perusteellisuuden taso riippuu monesta kriteeristä, mm. lainsäädännöstä), tulokset kaupallistetaan tuotteiksi ja palveluiksi sekä otetaan mukaan mm. lääketieteellisen peruskoulutuksen sisältöihin sekä lääkäreiden täydennyskoulutukseen, julkaistaan ”yleistajuisia” oppaita ja esittelyjä jne. Tavalliset ihmiset/kansalaiset hyötyvät tutkimuksesta tämän ketjun myötä entistä tehokkaampina lääkkeinä ja kansanterveydellisinä ohjeistuksina. Rakenne on voimakkaan hierarkkinen: tutkimus siis optimitapauksessa raportoidaan ja verifioidaan pyramidin huipulla ja sieltä sen vaikuttavuus valuu alaspäin aina tavallisen kaduntallaajan ulottuville.

Tässä vaikutusketjussa tutkimuksen impaktiarvon määrittyminen näiden alkuperäisten huippututkimusten julkaisemisena kärkilehdissä on tietysti ilman muuta perusteltua. Edellä sanottu ei ole tietenkään kritiikkiä lääketiedettä kohtaan.

Mutta kysymys kuuluu: jos jo tästä karrikoidusta esimerkistä käy selväksi, että humanistisen tai yhteiskunta- tai kasvatustieteellisen tutkimuksen ns. vaikuttavuus monilla tutkimuksen osa-alueilla ei ole luonteeltaan alkuunkaan tämän ketjun kaltainen prosessi vaan jotain hyvinkin toisenlaista ja erittäin paljon ”horisontaalisempi” prosessi, niin miksi näilläkin aloilla tutkimusta pitäisi julkaisujen tasolla arvioida pelkästään ikään kuin se jäljittelisi samaa hierarkista pyramidimallia.

Väärinkäsitysten torjumiseksi kannattaa tietysti todeta, että monissa tutkimusteemoissa ja monilla osa-alueilla myös näissä jälkimmäisissä tieteissä on ilman muuta perusteltua mieltää julkaisemisen merkitys hyvinkin samaan tapaan kuin lääketieteissä. Tämän ei kuitenkaan pitäisi olla missään tapauksessa ainoa tutkimusjulkaisemisen laadun ja vaikuttavuuden kriteeri näissä tieteissä. Toivottavasti aiheesta nykyään vilkkaastikin käytävät kahvipöytäkeskustelut leviävät kunnolla myös julkisuuteen ja saavat jonkinlaista kantavuutta rahoitusmallia kehiteltäessä. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että monilla aloilla tiedostetaan ongelmat ja vinoutumat, mutta niihin suhtaudutaan apaattisesti tai alistuneesti, ikään kuin OKM:n ratkaisuihin olisi melkein mahdoton vaikuttaa.

***

[Versio 25.5.2014]

Mainokset

Onko yliopisto entisensä?

tammikuu 25, 2012

Lue tai lataa artikkeli:

Tomperi: Onko yliopisto entisensä? (090212)

Huom. artikkelia tarkistettu ja päivitetty 9.2.2012.

Artikkelin lyhennelmä on ilmestynyt Suomen kasvatustieteellisen seuran Jäsentiedotteessa 2012.

***

Kommentit ovat tervetulleita kommenttiketjuun.

Rahoitusmalli ratkaisee yliopistojen suunnan

joulukuu 8, 2011

Julkinen keskustelu yliopistouudistuksesta on vaimennut, vaikka enemmistö henkilöstöistä onkin uudistukseen pettynyt, kuten Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton kysely osoitti. [1] Keskustelua tarvittaisiin kuitenkin juuri nyt vielä enemmän kuin lakikiistan aikaan. Parhaillaan on lausuntokierroksella vielä lakia merkittävämpi uudistus: yliopistojen uusi rahoitusmalli, jonka ehdotus Laadukas, kansainvälinen, profiloitunut ja vaikuttava yliopisto julkistettiin 21. marraskuuta. [2] Yliopistojen muutokseen vaikuttaa eniten juuri se, millaisin kriteerein valtio jatkossa jakaa rahoitusta.

Valtion budjetista katetaan lähes kaksi kolmasosaa yliopistojen toimintamenoista, vuonna 2011 n. 1,8 miljardia euroa. Rahoitus on opetus- ja kulttuuriministeriön tärkein ohjausinstrumentti, keino antaa keppiä ja porkkanaa. [3]

Yliopistojen rehtoraatti ja hallitus ovat uuden lain mukaisessa hallintomallissa aiempaa itsevaltaisempia suhteessa yliopistoyhteisöön. [4] Lain henki velvoittaa heitä toimimaan organisaation taloudellisen kokonaisedun puolesta, hieman yritysjohdon tapaan tehokkuutta tavoitellen ja toimintaa virtaviivaistaen. On selvää, että jokaisen yliopiston johto koettaa saada yliopistonsa ”profiloitumaan” niin, että OKM:n rahoitusmallin kriteereitä seurataan yliopiston taloudellisen menestyksen kannalta parhaalla tavalla.

Ehdotettu malli jakaa rahoituksen aiempaan tapaan kolmeen pääosioon: koulutukseen (41%) ja tutkimukseen (34%) sekä koulutus- ja tiedepoliittisten tavoitteiden osuuteen (25%). Nämä kolme säilyvät kokonaisrahoituksen osuuksina käytännössä samassa keskinäisessä suhteessa kuin aiemmin, mutta laskentaperusteet on laitettu uusiksi.

 

Koulutus

Koulutuksessa tehokkuuteen patistellaan esimerkiksi sillä, ettei rahoitus enää määräytyisi lainkaan opiskelijamäärän (ja aloituspaikkojen) perusteella, vaan ratkaisevaa olisi valmistuneiden tutkintojen ja suoritettujen opintopisteiden määrä. Opiskelijoiden kannustaminen ja piiskaaminen viidessä vuodessa maistereiksi (tai kolmessa kandeiksi) tulisi siis entisestään korostumaan yliopistojen arjessa.

Koulutuksen tuloksellisuusmittareissa suoritettujen ylempien tutkintojen merkitys olisi 15% kokonaisrahoituksesta, alempien korkeakoulututkintojen 9 %, ja vähintään 55 opintopistettä suorittavien opiskelijoiden määrä vaikuttaisi 11 % osuudella (josta 3 % laskettaisiin vuodesta 2015 alkaen nyt suunnitteilla olevan yliopistojen yhteisen opiskelijapalautejärjestelmän perusteella [5]). Muita laskentaperusteita koulutuksen rahoitusosuudessa olisivat avoimen yliopiston ja erillisten opintojen suoritetut opintopisteet (2 %), ulkomaalaisten yliopistossa suorittamat ylemmät korkeakoulututkinnot (1 %), yliopistosta lähtevä ja yliopistoon saapuva kansainvälinen opiskelijavaihto (2 %) ja yliopistosta valmistuneet työlliset (1 %).

Viimeisenä mainitun kriteerin on tietenkin tarkoitus ohjata yliopistoja suuntaamaan aloitus- ja koulutuspaikkoja aiempaa halukkaammin ennakoidun työvoimatarpeen mukaisesti. Työvoimatarpeen ennakointi on ollut aina aikaisemminkin mukana koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmassa, jossa arvioidaan koulutuspaikkojen uudelleensuuntaamisen tarpeita. Suoraan rahoitukseen vaikuttavaa kriteeriä siitä ei ole aiemmin yritetty luoda. Nyt kun näin aiotaan tehdä, on syytä myös ottaa vakavasti kriittinen keskustelu ennakoinnissa käytettyjen argumenttien, tietopohjan ja laskelmien pätevyydestä. [6]

 

Tiede- ja koulutuspoliittiset tavoitteet

Keppiä ja porkkanaa pyritään lisäämään myös siten, että tiede- ja koulutuspoliittisten tavoitteiden ”strateginen” osuus on nostettu 10 prosenttiin aiemmasta 6,25 prosentista. Tällä rahoituserällä yliopistoja palkitaan profiloitumisesta ja virtaviivaistumisesta ministeriön toiveiden suuntaisesti.

Tarkoituksena on kannustaa yliopistoja kehittämään ja keskittämään toimintojaan sen mukaisesti, mitä yliopistot ovat omiin strategioihinsa kirjanneet. Strategioita ei ole kuitenkaan tehty vapaasti yliopistojen toiveista lähtien, vaan opetusministeriö ohjasi strategiatyötä ja lopulliset strategiat on hyväksytty neuvotteluissa ministeriön kanssa. Strategiatyön keskeinen tavoite oli johdattaa yliopistoja luopumaan ministeriön näkökulmasta liiallisesta monialaisuudestaan ja ”rönsyistä” siten, että yliopistojen tuli valita itselleen painopistealueita, joille koulutusta ja tutkimusta erityisesti suunnataan. Strateginen rahoitus palkitsee siis yliopistoja sen mukaisesti, kuinka hyvin ne käytännössä toteuttavat strategioihinsa kirjattua profiloitumista ja keskittymistä painopistealueille. Tämä edellyttää luonnollisesti vastaavasti joistain toiminnoista ja koulutus- ja tutkimusaloista luopumista. [Yliopistojen strategioihin voi käydä tutustumassa kunkin yliopiston verkkosivuilla, ks. linkkejä lopussa viitteestä 7.]

 

Tutkimus ja julkaiseminen

Tutkimuksen mittareiksi rahoitusmalli esittää suoritetut tohtorintutkinnot (9 %), julkaisut (13%), kilpaillun tutkimusrahoituksen saannin (9 %), ulkomaalaisten suorittamat tohtorintutkinnot (1 %) ja ulkomaalaisen opetus- ja tutkimushenkilöstön määrän (2 %). Kansainvälistymisen mittareille laitetaan selvästi aiempaa enemmän painoa.

Yksi suurimmista muutoksista koskisi julkaisumäärien painoarvoa tutkimuksen laatua ja vaikuttavuutta arvioitaessa. Nykyisessä rahoitusmallissa julkaisujen painoarvot kokonaisuudessa ovat seuraavat: ulkomailla julkaistut 1,18125% ja muut tieteelliset julkaisut 0,50625%. Ehdotuksen mukaan vuodesta 2013 alkaen osuudet olisivat 10% ulkomailla julkaistuista ja 3% muista.

Julkaisumäärien vaikutus siis moninkertaistuisi. Toisekseen ulkomaisten julkaisujen arvostus painottuisi entisestään.

Tosin ehdotuksessa esitetään myös, että vuodesta 2015 eteenpäin ulkomainen/kotimainen -jaon korvaisivat Tieteellisten seurain valtuuskunnan koordinoiman, parhaillaan käynnissä olevan julkaisufoorumihankkeen määrittämät julkaisujen laatutasot. [8] Tällöin ulkomaisten referee-julkaisujen osuus korvautuisi julkaisufoorumin määrittämien 2 ja 3 tasojen julkaisuilla ja muiden tieteellisten julkaisujen sijaan käytettäisiin julkaisufoorumin tason 1 julkaisujen määrää. Muutos ei kuitenkaan ole suuri, sillä suomenkielisillä lehdillä ja aikakausjulkaisuilla ei ole tuossakaan jaossa pääsyä korkeampiin tasoluokituksiin. Kirjakustantajista on kuitenkin nostettu korkeammalle kakkostasolle neljä suomalaista: Gaudeamus, Suomalainen tiedeakatemia, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Vastapaino. [9]

Laskentamallissa vain määrä merkitsee: julkaisut lasketaan samanarvoisiksi niiden laajuudesta ja kirjoittajien luvusta riippumatta. Mikä tahansa ulkomainen referoitu julkaisu – esimerkiksi konferenssikokoelmassa ilmestyvä pieni artikkeli – olisi näin ollen yliopiston tuloksellisuuden mittarina yli kolme kertaa painavampi kuin suomeksi kirjoitettu tieteellinen monografia, siis kokonainen kirja. Kun lisäksi monilla aloilla julkaistaan etupäässä useiden tutkijoiden yhteisartikkeleita, päädytään asetelmaan, jossa vaikkapa kuuden kirjoittajan konferenssiartikkeli olisi monin verroin merkittävämpi tuotos yliopiston rahoitusta laskettaessa kuin yhden kirjoittajan monivuotinen työ monografiamuodossa.

Laadun korvaaminen määrällä tuottaakin usein juuri tällä tavoin vääristyviä mittareita, joilla on kiistatta jatkossa voimakasta vaikutusta tutkimustyön arviointiin ja kehittämiseen yliopistoissa. Lisäksi se asettaa julkaisukäytännöiltään, luonteeltaan ja yhteiskunnalliselta rooliltaan erilaiset tieteenalat eriarvoiseen asemaan.

 

Mallin eriarvoistavat vaikutukset

Ulkomaista ja vieraskielistä julkaisemista vahvasti suosiva rahoitusmalli soveltuu parhaiten niille aloille, joilla tutkimus on teknistä ja erikoistunutta sekä lähtökohtaisesti kansainvälistä. Esimerkiksi lääketieteessä ja luonnontieteissä kuhunkin erikoistuneeseen kohteeseen keskittyy rajattu määrä tutkimusryhmiä maailmassa. On selviö, että tutkimusryhmät pyrkivät raportoimaan tuloksistaan muutamissa tunnetuissa alansa julkaisuissa. Sama pätee formaaleihin ja teoreettisiin tieteisiin, samoin sellaiseenkin perinteikkääseen alaan kuin filosofia, jossa ei tutkita mitään erityispiirteisesti ”suomalaista”.

Toisin on etenkin niissä empiirisissä tutkimuksissa, joiden kohteina ovat esimerkiksi suomalainen kulttuuri, historia, kirjallisuus, koulutus, sosiaalipolitiikka, oikeusjärjestelmä ja monet muut yhteiskunnalliset instituutiot. Ensisijainen tieteellinen kohderyhmä löytyy usein kotimaasta. Näillä aloilla ei myöskään erikoistuta yhtä kapeisiin erityiskysymyksiin kuin luonnontieteissä. Tutkijan kehittymisen ja tutkimusten laadukkuuden kannalta harkittu monipuolisuus ja kyky seurata tieteenalan tapahtumia laaja-alaisesti on päinvastoin vahvuus.

Lisäksi tutkimukset ovat tietenkin aivan toisin kieleen sidottuja kuin luonnontieteissä. Eikä pelkästään kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimuksessa, vaan myös empiirisessä yhteiskuntatutkimuksessa, jossa haastattelut, kyselyt, dokumentit ja etnografisesti kerätyt aineistot ovat suomen- tai ruotsinkielisiä. Aineistojen kääntäminen toiselle kielelle, ennen kuin tuloksista voi raportoida, on aina vähintäänkin keinotekoista. Joidenkin tutkimuskohteiden parissa se on oikeastaan mahdotonta ilman, että kadotetaan tutkimuskohteen kannalta olennaisia merkityksiä.

Jos tutkimuksen ”impaktiarvoa” tutkaillaan pintaa syvemmältä, on todellisuudessa monilla näistä tutkimuskentistä kotimainen julkaiseminen ulkomaista vaikutuksellisempaa. Lisäksi monografian tai artikkelikokoelman saaminen läpi kotimaisella tiedekustantajalla on hyvin tavallisesti selvästi vaikeampaa kuin yksittäisen lehtiartikkelin julkaisu ulkomailla.

Ulkomailla julkaisemisen asettaminen ensisijaiseksi alaan katsomatta muistuttaakin toisinaan keisarista uusine vaatteineen. Suurimmilla tieteenaloilla on valtaisa määrä englanninkielisiä aikakausjulkaisuja ja vuosittaisia konferensseja. Päinvastoin kuin kuvitellaan, ei ole useinkaan kovin haasteellista saada niissä läpi artikkeleita ja esitelmiä. Samalla monet ulkomailla julkaistut tekstit jäävät ilman vaikuttavuutta, hyvin tavallisesti ne eivät kerää viittauksia, ja jotkut jäävät jopa kokonaan ilman lukijoita, joita kaikki kotimaiset julkaisut sentään saavuttavat.

Perimmiltään kohdataankin syviä eroja tutkimusalojen luonteessa. Kulttuuri- ja yhteiskuntatieteiden taustatekijät eroavat suuresti luonnon- ja lääketieteistä. Niillä on erilainen historia, erilainen tiedon käytön ja soveltamisen arvo, eri tehtävä yhteiskunnassa ja hallinnossa, erilainen yhteys opetukseen eri oppiasteilla ja niin edelleen. [10]

Ainakin 1990-luvun alusta saakka on keskusteltu ulkomaista julkaisemista yhdenmukaisesti korostavan trendin ongelmista. Viime vuosina myös ministeriön edustajat ovat vihdoin tunnustaneet, että tieteenalojen erilaiset julkaisuprofiilit ja erilainen yhteiskuntasuhde pitäisi ottaa paremmin lukuun. On valitettavaa, että yliopistojen tärkeintä ohjausinstrumenttia luotaessa tämä ymmärrys loistaa poissaolollaan.

Ulkomaista julkaisemista yksinomaisesti suosiva kehitys on ollut jo pitkään käynnissä. Vielä kymmenisen vuotta sitten artikkeliväitöskirjoihin suhtauduttiin humanistis-yhteiskuntatieteellisissä yksiköissä toisinaan jopa torjuvasti tai ainakin epäillen. Nyt tuulen suunta on tiedossa ja niitä jopa suositellaan – juuri siksi, että ne tuovat määrällisesti paljon enemmän julkaisuarvoa yksiköille kuin monografia. Toisin sanoen useasta erillisestä artikkelista koostuva artikkeliväitöskirja on yhtä väitöskirjamonografiaa moninkertaisesti arvokkaampi julkaisu toiminnan tuloksellisuutta laskettaessa. Näin siitä huolimatta, että monissa tutkimusaiheissa laajempi julkaisukokonaisuus soveltuisi tutkimuksen raportoimiseen paljon paremmin.

Sama trendi on toki jo kauan näkynyt myös rekrytoinnissa. Humanistisissa ja yhteiskuntatieteissäkin on jo yksiköitä, joiden hakukilpailuissa otetaan huomioon enää ainoastaan hakijoiden ulkomaiset julkaisut. Samoin niiden painoarvo on korostunut rahoituspäätöksissä. Uusi rahoitusmalli ohjaisi entistä enemmän samaan suuntaan.

Edeltävien havaintojen ja huomautusten tarkoituksena ei ole suinkaan esittää, että ulkomainen julkaiseminen, englanninkielisyys ja kansainvälistyminen olisivat negatiivisia asioita. Myös kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä englanninkielinen tai muu vieraskielinen julkaiseminen kansainvälisillä foorumeilla on monille tutkijoille ja monissa tutkimusaiheissa luontevaa, tavoiteltua tai jopa välttämätöntä tutkimusaiheesta käytävän keskustelun kannalta. Tätä puolta asiasta ei ole mitenkään syytä vähätellä.

On kuitenkin tunnistettava ja tunnustettava, että joidenkin alojen tiettyjen tutkimusaiheiden parissa on joko ensisijaista tai vähintäänkin rinnasteista merkitystä kotimaisella julkaisemisella ennen ulkomaisia foorumeita ja kieliä. Tällä hetkellä juuri tämä ymmärrys näyttää olevan katoamassa kun kansainvälinen julkaiseminen asetetaan yksiviivaisesti etusijalle. Malli on alun perin lähtöisin luonnontieteellisen tutkimuksen historiasta. Nyt kaikkia tieteitä ja tutkimusaloja arvioidaan yhä selvemmin luonnontieteitä jäljittelevän mallin mukaisesti.

Akateeminen kysymys -kirjassa julkaistussa yliopistouudistuksen koulutuspoliittisessa analyysissa muistutan, että on tärkeää tutkailla uudistuksen merkitystä eri yliopistollisten alojen kannalta. Tiivistän näkökulmia seuraavasti:

”Jo uudistuksen kriitikoiden jakaantuminen epätasaisesti eri tieteenaloille osoittaa, etta huolta kannetaan eriarvoistavista vaikutuksista. Esimerkiksi kotimaisen kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimus ovat potentiaalisia häviäjiä monella tasolla: koulutustarvearvioinnissa, kilpaillun ulkomaisen rahoituksen hankinnassa, sopimussuhteisen R&D-yritysrahoituksen saannissa, houkuttelevuudessaan toimia yliopiston johdon näkökulmasta ulkoisen imagon ja lahjoitusvarojen kannalta osuvana painopistealana, kansainvälistymisessä ja englanninkielisen tutkimusjulkaisemisen mielekkyydessä ja määrässä. Erityistä pontta huoli saa siitä, että hyvä tai huono kehitys voi olla vahvasti kumuloituvaa. Tuloksellisuuden ja laadun arvioinnin kriteerit sekä strateginen rahoitus suuntaavat lisäresursseja aloille, jotka jo entuudestaan kykenevät hankkimaan muita enemmän ulkoista, yrityslähtoista tai kilpailtua rahoitusta ja jotka menestyvät kansainvälisen tutkimuskilpailun indikaattoreilla mitattuna. […]
Minkään tieteenalan näkökulmasta yliopistojen tutkimusrahoitukseen kokonaisuudessaan suunnattu lisäpanostus ei ole suoranaisesti kielteistä. Ratkaiseva ero aiempaan nähden seuraa kuitenkin nykyisestä rakenteellisen kehittämisen pakosta. Tähän saakka rahoitus on lisääntynyt tietyillä aloilla massiivisesti toisia enemmän, muttei silti muiden tappioksi. Tästä eteenpäin strateginen muutos ja painoalueisiin keskittyminen tuottavat kuitenkin perusrahoituksen siirtoja joiltain yksiköilta ja aloilta toisten hyväksi. Tästä periaatteesta on tehty yksi yliopistouudistuksen johtolangoista, joten riippumatta yliopistojen tahdosta puolustaa
kaikkia nykyisiä toimintojaan, yksiköitaan ja koulutusalojaan, voi pitää odotettavana, että valtio ei ohjauspolitiikassaan tyydy tähän. Toisin sanoen: yliopistouudistus tuo mukanaan voittajia ja häviäjiä. Näiden jako on vahvasti myos arvovalinta, joten on ymmärrettävää ja oikeutettua, että potentiaaliset häviäjät kritisoivat jaottelun kriteereitä.”
(”Yliopistolaki taustoineen. Koulutuspoliittinen tarkastelu”, Akateeminen kysymys? Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta, 186–187.)

Suurin vaara yliopistouudistuksessa tuskin onkaan se monesti maalattu uhka, että yliopistot alistettaisiin suoraan elinkeinoelämän palvelukseen. Todellinen riski on sen sijaan yliopistollisen toiminnan moninaisuuden kaventuminen, jos tieteenalojen ja tutkimuskohteiden omaleimaisuutta ei oteta huomioon. Juuri tämä riski on rahoitusuudistuksen ytimessä.

Humanistis-kulttuuristen, kasvatuksellisten ja yhteiskunnallisten alojen kannattaisi jo viimein herätä puolustamaan myös omia erityispiirteitään. Panoksena on näiden alojen yhteiskunnallinen ja sivistyksellinen arvo ja anti.

 

Tuukka Tomperi
(Tutkija, Nuorisotutkimusverkosto & Tampereen yliopisto)

[Teksti on julkaistu myös Filosofia.fi-portaalissa.]

Viitteet 

[1]  Ks. Acatiimi 1/2011: http://www.acatiimi.fi/1_2011/01_11_05.php

[2] Laadukas, kansainvälinen, profiloitunut ja vaikuttava yliopisto – ehdotus yliopistojen rahoitusmalliksi vuodesta 2013 alkaen ministeriön sivuilla: http://www.minedu.fi/OPM/Julkaisut/2011/yliopistot.html?lang=fi

[3] Nykyisen rahoitusmallin määrittävä laki ja opetusministeriön asetus löytyvät sivulta: http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/koulutuspolitiikka/Hankkeet/Yliopistolaitoksen_uudistaminen/

[4] Yliopistojen ja ministeriön väliset nykyiset tulossopimukset sekä ministeriön antamat palautteet: http://www.minedu.fi/OPM/Koulutus/yliopistokoulutus/hallinto_ohjaus_ja_rahoitus/yliopistojen_tulossopimukset/?lang=fi

[5] Ks. Rehtorien neuvoston ja Suomen Ylioppilaskuntien liiton YOPALA-hankkeen esiselvitys: http://www.helsinki.fi/halvi/srno/lausunnot_ja_kannanotot/yopalaseminaari280110/YOPALARAPORTTI_010210.pdf

[6] Ks. Acatiimi 7/2011, Petri Koikkalaisen artikkeli työvoimatarpeen ennakkoinnin ongelmallisuudesta yliopistollisilla aloilla: http://www.acatiimi.fi/7_2011/07_11_08.php

[7] Yliopistojen strategioihin voi tutustua yliopistojen verkkosivuilla. Tässä muutamia suoria linkkejä:
Aalto-yliopiston strategia: http://www.aalto.fi/fi/about/strategy/
Helsingin yliopiston strategia: http://www.helsinki.fi/strategia/index.html
Itä-Suomen yliopiston strategia: http://www.uef.fi/uef/strategia
Lapin yliopiston strategia: http://www.ulapland.fi/Suomeksi/Tietoa_yliopistosta/Strategia.iw3
Tampereen yliopiston strategia: http://www.uta.fi/esittely/strategia/index.html
Turun yliopiston strategia: http://www.utu.fi/faktat/strategia/
Åbo Akademis strategi: http://www.abo.fi/public/strategi_20102019

[8] Julkaisufoorumi-hankkeen verkkosivut: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/

[9] Ks. luokittelulistaukset: http://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/kanavaluettelot.html

[10] Ks. Kasvatus-lehden numerossa 4/2011 Juhani Tähtisen & Risto Ikosen, Juha Hakalan, Olli Löytyn ja Pauli Siljanderin erinomaiset artikkelit, joissa monipuolisesti taustoitetaan, tarkastellaan ja keskustelutetaan nykyistä julkaisupolitiikkaa. (Lehden sisällysluettelo ja pääkirjoitus verkossa: http://ktl.jyu.fi/img/portal/21213/Kasvatus_4-2011.pdf?cs=1317708311)

Mediassa

heinäkuu 22, 2010

Sivuille päivitetty mediassa ilmestyneitä arvioita ja muita kirjoituksia kirjasta. Ks. Mediakommentteja, arvioita ja keskustelua.

akateeminen kysymys?

marraskuu 26, 2009

akateeminen kysymys?
yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta

(toim. tuukka tomperi)

Ks. kirja Vastapainon sivuilla.

SISÄLLYS

Tuukka Tomperi: Akateemisia kysymyksiä esipuheen muodossa

I TUNNELMAKUVIA
Antti Salminen: Fragmentteja murroksesta
Suvi Ronkainen: Universitas 2010 -juhla: Kuohuviinistä (auto)etnografiaa

II KOKEMUKSIA, POLKUJA JA SATTUMIA
Heikki Patomäki: Yliopisto konkreettisena utopiana: kokemuksia Turusta Nottinghamiin ja Helsingistä Melbourneen
Emilia Palonen: Yliopistouudistus periferiassa
Jussi Pakkasvirta: Kun Universitatis muuttui projektiksi
Juha Suoranta: Alamaisten elämää

III VANHA JA UUSI YLIOPISTO
Oili-Helena Ylijoki: Yliopiston lumo
Päivi Naskali: Uusi häpeän yliopisto
Leena Koski: Yliopiston sisäisen järjestyksen muutos
Jussi Vähämäki: Tietopaja
Matti Vesa Volanen: Yliopisto 3.0

IV LAKI LÄHIKUVASSA
Tuukka Tomperi: Yliopistolaki taustoineen. Koulutuspoliittinen tarkastelu
Martina Reuter: Haave strategisesta ohjauksesta
Thomas Wallgren: Yliopiston autonomian kaventaminen

V LOPUKSI: NIIN SE KÄY
Petri Koikkalainen: Yliopistouudistus poliittisen tahdon ilmentymänä

Julkistamistilaisuus

marraskuu 21, 2009

Symposio / Julkistamistilaisuus 26.11.
Kasvatustieteen päivillä

AKATEEMINEN KYSYMYS?
Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta

Torstai 26.11. klo 18.00–19.00
Tampereen yliopisto, Päärakennus ls. A2b

Kustannusosuuskunta Vastapaino julkistaa kirjan Akateeminen kysymys? Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta (toim. Tuukka Tomperi).

Tilaisuudessa kirjaa kommentoi professori Teivo Teivainen (HY).
Mukana vapaassa keskustelussa kirjan kirjoittajia.

Tilaisuus on kaikille avoin ja keskusteluun kannustetaan.
Tervetuloa!

Kirjan esittely

Mikä on yliopiston tehtävä? Kehitellä ”osaamislähtöisiä kilpailuetuja” yrityksille? Täsmäkouluttaa akateemisia ammattilaisia suhdanteiden mukaan muuttuviin tarpeisiin? Uuden yliopistolain taustoja tutkailtaessa tältä näyttää.
Keväällä 2009 uudesta yliopistolaista kamppailtiin näkyvästi. Kritiikin aktiiveja olivat opiskelijat, jotka kokoontuivat protestoimaan ja omaksuivat kekseliäitä vastarinnan keinoja. Henkilökunta pysytteli enimmäkseen passiivisena, vaikka kiistellyt aiheet koskettavat henkilökunnan työoloja, -ehtoja ja tulevaisuutta vielä enemmän kuin opiskelijoiden asemaa.
Uudistuksen ristiriitainen vastaanotto kertoo railoista yliopistojen sisällä. Innovaatio-ajattelulle ja kaupalliselle tutkimus- ja kehitystyölle ei monien näkökulmasta ole realistisia vaihtoehtoja kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa. Toiset vastustavat tutkimuksen ja opetuksen yhteiskunnallisen arvon katsomista näin lyhytnäköisesti ja kapeasti.
Tutkimus ja korkeakoulutus eivät ole irrallisia saarekkeita taloudellisten voimien ja uusliberalismin hengen ohjailemassa ajassa. ”Tehostaminen” ja ”kehittäminen” ovat tuttua puuhaa koko yhteiskunnassa: työelämässä, koululaitoksessa, terveyden- ja vanhustenhuollossa. Kenen hyödyksi ja miten sitä tehdään? Millaista elämää tavoittelemme ja millaisia yhteiskunnallisia, teknisiä ja ekologisia ratkaisuja se edellyttää? Tarvitaanko yliopistoja yhä yhteiskunnan kriittiseen itsearviointiin ja kulttuurin luovaan uudistamiseen?
Yliopistojen tulevaisuus ei ole vain akateeminen kysymys. Se koskettaa perustavalla tavalla yhteiskunnan ja kulttuurin suuntaa. Miksi yliopistolakia vastustettiin? Miksi yliopistojen tulevaisuudella on merkitystä koko yhteiskunnalle? Ajankohtaisessa keskustelukirjassa tutkijat kirjoittavat aiheesta niin kokemustensa kuin tutkimustensakin kautta.